Ihannoitu ihmisten sukupuutto

Tällä tavoin toimiessaan ihmiseltä jäisi ainiaaksi löytämättä maailmankaikkeuden tuntemattomat elämänmuodot (mikäli niitä siellä on), mutta tämänkin Länsimies kääntää hyväksi. Hän käyttää esimerkkinä nykyihmisen toimintamalleja Atlantin toisella puolella – kukaan ei tuskin voi olla muistamatta, kuinka länsimainen ihminen alisti Amerikan alkuperäisasukkaat väkivalloin valtansa alle ja orjuutti afrikkalaisia. Jos ihminen ei noista ajoista ole muuttunut tarpeeksi, ei vieraan elämän kohtaaminen todellakaan kuulosta hyvältä ajatukselta. Viesti itsensä uhrauksena tuhonneesta ihmiskunnasta olisi ainoa, mitä meistä jäisi jäljelle tällaisen ratkaisun seurauksena.

Ensi lukemalta Länsimiehen artikkeli herättää lukijassaan väistämättä voimakasta vastakaikua ja vastustustakin. Pikku hiljaa sen sanoma alkaa kuitenkin hahmottua, eikä vastaanottaja voi enää tuomita tekstiä suoralta kädeltä. Hän alkaa pohtia ratkaisun hyviä puolia: todellakin, ilman ihmistä maailma olisi varmaankin paljon parempi paikka, jos siitä nyt ihmisten käsittelyn jälkeen jää mitään jäljelle. Ehkä meidän olisi jo aika jättää maailma niille, jotka osaavat sitä arvostaa.

Kuitenkin tekstissä on myös niitä puolia, joita ei voi sulattaa pitkällisenkään pohtimisen jälkeen. Kuviteltu itsetuho käsitetään laupeudentekona maapallolle ja sen eläimille, jotka tällöin saisivat tilaisuuden kehittää ehkä yhtä korkean kulttuurin kuin mitä me olemme vuosien saatossa saavuttaneet. Eikö vastaavaan tilanteeseen voida päästä millään muulla keinoin? Jo nyt suuri osa ihmisistä tiedostaa ongelmansa – väkiluvun liiallisen kasvamisen, maapallon saastumisen ja muun vastaavan. Uhkakuvat ovat todellisia, mutta niihin jokaiseen on löydettävissä myös ihmisystävällisempi ratkaisu kuin ongelman perimmäisen aiheuttajan lopullinen poistaminen. Ihmisluonnon muuttaminen ajaisi saman asian: jos me kaikki todella tiedostaisimme meitä ja ympäristöämme uhkaavat vaarat ja yrittäisimme kaikkemme torjuaksemme ne, lopputulos olisi jokseenkin sama. Äärimmäisiä ratkaisuja ei tarvittaisi, mikäli kaikki löytäisivät omat keinonsa elää sovussa ympäristönsä ja luonnon kanssa.

Toisekseen artikkelissa kuvattu toimintamalli ei voisi mitenkään toimia käytännössä ainakaan nykyaikana. Ratkaisuhan perustuu pohjimmiltaan vapaaseen tahtoon, jossa ketään ei pakoteta vasten tahtoaan tuhoon, vaan se olisi kaikkien hyväksymä, yhteinen suunnitelma olla tuottamatta seuraavaa jälkipolvea. Nykymaailmassa tällainen ei kuitenkaan voisi toimia, sillä ihmiset ovat todistetusti aivan liian erimielisiä suostuakseen niinkin radikaaliin päätökseen yksimielisesti. Ja jos kaikki eivät ole mukana päätöksessä täydestä sydämestään, muuttuu koko ajatus arvottomaksi.

Länsimiehen pohtima idea on hieno, ehkä liiankin korkealentoinen sopiakseen maallistuneille nykyihmisille. Olemme niin kiinni meitä ympäröivässä todellisuudessa, että meidän on vaikeaa edes kuvitella päästävämme siitä irti vapaaehtoisesti. Ennemmin tai myöhemmin ihmiskunta kuitenkin häviää maailmasta ja Länsimiehen mukaan olisi parempi, jos se tapahtuisi aiemmin, ihmisten omasta tahdosta ja oman toiminnan seurauksena. Mutta onko sillä enää väliä, miten ihminen täältä lähtee; eikö ole yhdentekevää poistuuko hän omasta tahdostaan selkä suorana ja ylpeänä ratkaisustaan vai olosuhteiden pakosta häntä koipien välissä?

Lopulta ei kuitenkaan ole ketään, joka meitä ja tekojamme muistaisi, ei ketään joka arvostaisi tai tuomitsisi. Elämme ehkä vain itseämme varten, mutta jo senkin tähden meidän tulisi ottaa huomioon myös ympäristömme. Vaihtoehtoisena ratkaisuna ihmislajin lopulle voisimme yrittää säilyttää maailman mahdollisimman koskemattomana. Tällöin ei tarvitsisi pohtia jalomielistä, ihmisenä tunnetun lajin tarun lopettavaa tekoa. Maapallon tilasta riippuu kuitenkin koko olemassaolomme, joka ei ainakaan näillä näkymin näytä päättyvän ihannoituun ratkaisuun itsetuhosta. Siitä, onko se hyvä asia vai ei, en kuitenkaan aio sanoa mitään.