Tavaroista ja omistamisesta

Olen keräillyt erilaisia esineitä pienestä lähtien ja aina karkkipapereita myöten. Vaikka suuri osa "turhista keräilykohteista" onkin jäänyt pois (harkitsen, tulisiko minun säilyttää karkkipaperikokoelmani. Siitä ei ole mitään hyötyä ja se vie tilaa, mutta se on silti osa elämääni – vaikkakin hyvin merkityksetön osa – menneisyyteni kautta. Tulen siihen lopputulokseen, että niin kauan kuin siitä ei ole suurempaa haittaa, saa se pysyä koskemattomana), on minun silti myönnettävä kerääväni edelleen joitakin esineitä. Mikä pahempaa, kriteeriksi sellaisen ostamiseen riittää pelkkä kauneus; tavara saattaa päätyä kirjahyllyni reunalle vain sen perusteella, että se miellyttää silmää. Käyttötarkoituksella ei tunnu sellaisessa tapauksessa olevan niin suurta väliä, kunhan esine on kaunis.

Erilaisten esineiden keräily on helpoiten ymmärrettävissä, jos keräiltävät esineet ovat hyödyllisiä, ja muussa tapauksessa silloin kun ne ovat jotenkin sidoksissa kyseisen ihmisen elämään. Esimerkiksi kaikki elämän varrella kertyneet muistoesineet, jotka kenties tuovat mieleen hyviä muistoja tai muuten vain muistuttavat menneestä. Myös keräilyesineistä koostuviin kokoelmiin on todennäköisesti hauska tutustua vuosikymmenien kuluttua ja ihmetellä, kuinka sitä joskus on saattanut jaksaa keräillä niinkin naurettavia tavaroita. Tässäkin tapauksessa esineillä on jokin muistoarvo; eihän niitä saata heittää pois, sillä sehän olisi sama kuin tietoisesti tuhoaisi palan menneisyyttään.

Missä vaiheessa sitten tavaroiden haaliminen alkaa mennä liiallisuuksiin ja mikä on vielä mielekästä? Ei varmaan ole lainkaan tuomittavaa omistaa tarpeellisia joka päivän käyttöesineitä eikä kukaan voine arvostella esinettä, joka pohjaa tarkoituksensa vakaaseen tunnearvoon. Toisaalta muistojen rinnastaminen omistettuihin esineisiin voi ylittää järkevyyden rajat silloin kun esineitä alkaa olla yhtä paljon kuin itse muistojakin. Ja eikö ihmisellä ole muisti sitä varten, että tämä hahmottaisi menneisyytensä; eihän siihen tulisi tavaroita tarvita.

Joillekin tietyn esineen omistaminen voi olla myös statuskysymys: "Enhän minä mitenkään kehtaa kulkea vaatteissa, jotka eivät ole viimeistä huutoa", tai "Taitaa olla jo aika ostaa uusi auto (vaikka vanhakin tosin toimii vallan hyvin)". Tällöin esineen omistaminen jo itsessään kohottaa henkilön itsetuntoa antaen tälle tunteen omasta erinomaisuudestaan, vaikka sen ainakin teoriassa tulisi löytyä jostakin muualta kuin omistamisen onnesta.

Muita perusteluja tavaravuoren kertymiselle ihmisen elämässä löytää niinkin läheltä, ettei minun tarvitse hakea niitä kotiani kauempaa. Perheessäni on ollut tapana säästää turhiakin esineitä sillä perusteella, että niitä saattaa vielä joskus tarvita. Samoin tavaroita kertyy sillä perusteella, ettei niitä vain raaski heittää pois – tähän johdannaisena myös jo edelläkin mainitut syyt: esineellä on ehkä tunnearvoa tai, mistä sitä tietää, jos tarvitsenkin sitä heti seuraavana päivänä sen hävitettyäni (ja kokemuksien perusteella näin käy useimmiten). Siinä vaiheessa eteen tulee ongelmia, kun tolkuton tavaramäärä pursuaa ulos kaapeistaan ja itse on pääsemättömissä sen kanssa. Sellaisessa tapauksessa koko talon räjäyttäminen ilmaan alkaa jo tuntua mielekkäältä – näin ei tosin ainakaan vielä ole päässyt käymään. Onneksi kaikki eivät sentään ole samanlaisia.

On selvää, että onni tulisi löytää jostain muualta kuin omistamisesta. Valitettavasti tämä ei aina toteudu; kaikki eivät ole onnellisia elleivät saa jotain tiettyä, nimenomaista esinettä omakseen. Nykyaikainen, materialisoitunut kulttuurimme ei auta asiaa lainkaan: markkinoilla liikkuu hyvinkin turhia ja tyhjänpäiväisiä esineitä, joita ihmiset ostavat sen kummemmin asiaa ajattelematta. Tietyt tahot rikastuvat ja ostajatkin ovat ehkä onnellisia saatuaan havittelemansa esineen – täytyisikö sitä enää muuhun pyrkiäkään? Joulu ja muut kulutusjuhlat tarjoavat ihmisille uuden syyn täyttää kotinsa tavaroilla ja kauppiaat rikastuvat rahojen kilistessä kassoihin. Kaikki on hyvin kun kaikki ovat tyytyväisiä. Ovatkohan kuitenkaan...

Olisi mielenkiintoista ajatella vaihtoehtoa, jossa meillä ei olisi ympärillämme mitään muuta kuin ne esineet, joita todella tarvitsemme. Tällaiset tyystin tavarattomat olosuhteet eivät varmaankaan voisi olla vaikuttamatta arvomaailmaamme tai siihen, miten koemme ympäröivän maailman. Sitä luulisi, että materian poistuessa henkisten arvojen merkitys kasvaisi ja alkaisimme hahmottaa maailmaa aivan uusin silmin, vapautuneina tavaroiden mieleemme tuottamasta painolastista. Olisimme ehkä avoimempia itselleen elämälle, kun emme keskittyisi enää siihen mitä meidän tulisi viipymättä saada itsellemme. Näin ei kuitenkaan vaikuta käyvän suuressa mittakaavassa vielä pitkiin aikoihin, ainakaan niin kauan kuin televisiossa yhä mainostetaan ihmetuotteita vain sinulle -tarjouksena erikoishintaan. Kuitenkin jokainen tekee omat ratkaisunsa eikä kukaan ole estämässä, jos joku jonakin päivänä päättää hankkiutua eroon koko omaisuudestaan ja elää loppuelämänsä ilman kummempaa tavaramäärää. Loppujen lopuksi – ihminen tuskin voi viedä omaisuuttaan mukanaan kuollessaan, vaikka lainsäädännöstä riippuen hän ehkä voikin ottaa ne hautaansa. Mutta onko siinä taas mitään ideaa, on jokaisen selvitettävä itselleen.