Satu Marttilan runon Talvi II herättämät tunteet ovat tuttuja jokaiselle. Alussa runo kuvaa talvista tunnelmaa, jossa kaikki on joko kuollutta tai kuolevaa. Äkillisesti tunnelma muuttuukin täysin: talvi vaihtuu eloisaksi kevääksi, syntymän aikakaudeksi, ja riemukas elämäntunne valtaa lukijan mielen.
|
Lähetä aineesi julkaistavaksi!
Kotiaine.com julkaisee käyttäjien kouluaineita ja esseitä, ala-asteelta yliopistotasoon asti. Lähetä omasi!
Julkaiseminen on vaivatonta. Voit laittaa aineesi esille omalla nimelläsi, nimimerkillä tai täysin nimettömästi. Saat
mielipiteesi julki ja usein myös palautetta kommentointitoimintomme kautta. Lue lisää!
|
Ensimmäisenä runossa mainitaan "kai viimeisistä viimeisin, juhlansa juhlinut" aurinko, joka hehkuu talviauringolle ominaiseen tapaan valjua, kylmää valoa. Runo antaa olettaa, että aurinko elää viimeisiä hetkiään. Tällöin ihmisen on syytä kiiruhtaa saadakseen tehtyä kaiken mitä elämältään haluaa, sillä vaikka aika ehkä on rajatonta, ihmisikä ei sitä ole. Näin auringon vähenevä elinaika tavallaan rinnastetaan ihmisten säädettyyn elämänkulkuun.Seuraavaksi runossa kuvaillaan lisää talvisen synkkiä tunnelmia. Personifikaatio "päivä laahustaa pitkässä kaavussa" edustaa ajan kulun hitautta: tämähän on tuttua ainakin vanhemmista ajoista, jolloin kesän toimien jälkeen talvi saattoi olla varsin virikkeetöntä aikaa. Tällaiseen tulkintaan syntyy kuitenkin helposti ristiriita, sillä toisaalta aika kuluu hyvin hitaasti, toisaalta se taas on loppumassa ja ihmisten tulisi kiirehtiä saavuttaakseen päämääränsä. Niin tai näin, runo antaa selkeän kuvan elämän toivottomuudesta, kun pihapolullakin näkyy vain meneviä askeljälkiä. Tämä on selvä vertaus ihmisen elettyyn elämään ja menneisyyteen, sillä nämä yhdensuuntaiset askeleet kuvastavat elettyä elämää ja aikaa johon ei voi palata. Samassa kohdassa runon puhuja muistuttaakin itseään hupenevasta elämästään. Yhtäkkiä synkkä tunnelma särkyy oravan mekastuksen myötä. "Orava sukkuloi ilossa / hortensian kuivakukissa, puussa, / maassa puussa maassa yhtaikaa". Vastapainoksi aiemmalle matelevan hitaalle toiminnalle (tai pikemminkin toiminnan puutteelle) runossa tapahtuu nyt asioita niin nopeaa vauhtia ettei edes silmä pysy niiden mukana. Täysin yllättäen talvi kääntyy kevääksi ja sen mukana seuraa siihen liittyvä valon ja ilon tunne. Oravan havahduttamana ikkunalaudalla loikoillut kissa riehaantuu kaataen pavusta kasvatetun kahvipuun lattialle: sen ruukku särkyy ja multa leviää parketille. Tapahtumien käänne näyttäisi olevan huonompaan päin, mutta runon puhuja ei näytä panevan sitä ollenkaan pahakseen. Eikä suotta, sillä onhan jonkinlainen toiminta sentään parempi vaihtoehto kuin ainainen pysähtyneisyys. Ruukun sirpaleetkin "juhlivat valssin pyörteissä parketilla" päästyään viimein vapaaksi vankilastaan. Kun tuttu järjestys hajoaa, elämän tarjoamat uudet mahdollisuudet saavat tilaa toteutua. Satu Marttilan runo perustuu kahteen vastakohtaiseen tunnelmaan, talviseen ja keväiseen. Niiden taitava käsittely vie helposti lukijan mennessään, sillä runon tapahtumat ovat sijoitettu arkiseen ympäristöön tehden siihen eläytymisen helpoksi kaikille. Kukapa ei joskus olisi tuskastunut pitkään talveen ja riemastunut ensimmäisestä kevään merkistä? Tällaisia, pohjimmiltaan yksinkertaisia asioita runossaan hyödyntäen Marttila on onnistunut luomaan hienon kertomuksen arkisesta elämästä elämän keskellä, jollaisia lukisi mielellään enemmänkin.
| 
