Aboriginaalit, kiehtova alkuperäiskansa

Aboriginaaleihin luetaan kaikki Australian mantereen ja sen lähisaarien alkuperäiskansat ja niiden jäsenet.

Aboriginaaleja on nykyään noin 450 000. Lukumäärä kaiken aikaa vielä kasvaa, koska yhä useampi uskaltaa tunnustaa syntyperänsä ja identifioitua aboriginaaliksi. Sen lisäksi aboriginaalien syntyvyys on aivan toista luokkaa kuin valkoisten ja siten lapsilukukin on suuri. Kuitenkin historiakirjojen mukaan vuonna 1876 kuoli viimeinen "täysiverinen aboriginaali" Tasmaniassa.

Vuonna 1930 aboriginaaleja laskettiin olevan vain 60 000, 1967 he saivat Australian kansalaisuuden ja 1971 ensimmäinen aboriginaali pääsi parlamenttiin. Sana aboriginaali tulee latinan sanoista ab ja origine, mikä tarkoittaa "alusta asti", alkuperäinen. Ennen valkoisten siirtolaisten tuloa aboriginaalit kutsuivat itseään yksinkertaisesti vain ihmisiksi.

Australian alkuperäiskansa

Tiedemiesten mukaan aboriginaalit ovat vaeltaneet Australiaan 45 000 - 60 000 vuotta sitten Indonesian ja Uuden-Guinean kautta pitkin kapeaa mannerta, joka tuolloin yhdisti Manner-Aasiaa ja Australiaa toisiinsa. He hankkivat elantonsa keräilemällä ja metsästämällä. Kulkiessaan he levittivät itselleen tärkeiden ravintokasvien siemeniä ja edistivät niin niiden leviämistä kuin saaliseläinten lisääntymistäkin. Aboriginaalit metsästivät valikoiden ja vain tarpeeseen käyttäen aseenaan bumerangia ja woomeraa. He tunsivat lääkekasveja ja liikkuivat paikasta toiseen maata säästäen.

Valkoinen mies nousee maihin Australiassa

1600-luvulla löysivät hollantilaiset ja espanjalaiset ensimmäisinä Australian mantereen ja toivat siitä tietoa Eurooppaan. Joissakin teoksissa kerrotaan portugalilaisten purjehtineen Australian rannikolla jo tätä edeltävällä vuosisadalla 1500–luvulla.

Englantilainen kapteeni James Cook liitti Australian itäosan Isoon Britanniaan 1770 ja vuonna 1788 saapuivat ensimmäiset lähetetyt rangaistusvangit ja siirtolaiset nykyisen Sydneyn paikkeille. Samana vuonna 1788 Australiasta tuli Englannin siirtomaa. Maassa oli tuolloin n. 300 000 aboriginaalia. Heimoja oli 300-500 ja he puhuivat yli 500 kieltä.

Siirtolaiset toivat mukanaan aboriginaaleille vieraita sairauksia ja elinkeinoja, jotka vaikuttivat heidän elämäänsä suuresti. Karja, erityisesti lampaat, vaelsivat. Tämän vuoksi aitauksia pystytettiin vanhoille aboriginaalien kulkureiteille ja näin estettiin heidän perinteinen elinkeinonsa. Luontaisten saaliseläinten vähentyessä aboriginaalit verottivat valkoisten karjaa. Ei siis ole suurikaan ihme, että vanhan perinteisen elämäntavan omaavien aboriginaalien ja eurooppalaisten siirtolaisten välille syntyi konflikteja. Noin 10 000 – 20 000 aboriginaalia menetti henkensä ja vastaavasti noin tuhannen siirtolaisen uskotaan menehtyneen kahakoissa.

Valtaosa Englannista tulleista siirtolaisista ei suinkaan tullut vapaaehtoisesti vaan tuomittua rangaistusta suorittamaan, sillä kotimaan vankilat olivat täynnä ja 1776 itsenäistyneen U.S.A:n Virginian vankisiirtolaakaan ei voitu enää käyttää. Australiaan karkotus olikin siten suosittu rangaistus tuon ajan viktoriaanisessa Englannissa.

Tuomitsemiskulttuurin rima oli alhaalla ja jos naama ei miellyttänyt tuomaria, niin merimatka oli varma.

Aboriginaalit ja sulauttaminen

1900-luvulla aboriginaaleista yritettiin tehdä kunnon kansalaisia. Keinot vain olivat eettisesti arveluttavia. Aboriginaalit olivat vähemmistönä omassa maassaan. Heitä syrjittiin kaikin tavoin ja kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla. Heillä ei ollut kansalaisoikeuksia ja heidän elämäänsä säädeltiin erityislaeilla. Lapset eivät saaneet käydä valkoisten lasten kanssa samaa koulua ja aikuiset joutuivat työskentelemään hanttihommissa mitättömällä palkalla.

Valkoisten päämäärä olikin sulauttaa aboriginaalit osaksi länsimaista kulttuuria. Niiden, jotka halusivat elää valkoisten lailla tuli hylätä perinteinen elämäntapansa ja katkaista siteensä sukulaisiinsa, jotka halusivat elää perinteisesti. Oman taustan hylkääminen johti kuitenkin kahden kulttuurin väliin jäävään tyhjiöön, eikä siten johtanut tasa-arvoiseen asemaan länsimaalaisten kanssa.

Kurjuutta lisäsi vielä, että sulautumaan haluttomat aboriginaalit sijoitettiin reservaatteihin, joissa oli muun muassa 32 tunnin viikottainen (pakko) työvelvollisuus.

Arviolta puolet lapsista huostaanotettiin viranomaisten toimesta ja sijoitettiin lähetysasemien sisäoppilaitoksiin ja moni myös valkoisiin perheisiin. Etenkin valkoisten miesten ja aboriginaalinaisten välisten suhteiden perusteella aviottomina syntyneet lapset olivat haluttuja ja siten tämän toimenpiteen kohteena. Kuitenkaan nämä puoli-aboriginaalit eivät saaneet samaa statusta kuin valkoisilla oli, huolimatta valkoisesta kasvatuksesta.

Vuoden 1922 jälkeen oli mahdollista, että valkoinen mies menee naimisiin aboriginaalinaisen kanssa. Päinvastainen tilanne oli edelleen harvinainen.

Seka-avioliitoista syntyi lapsia, jotka eivät olleet valkoisia eivätkä mustia. Heitä alettiin kutsua "kriimeiksi" eli kermanvärisiksi. Näistä kermanvärisistä lapsista tuli kuitenkin ongelma. Heitä ei hyväksytty takaisin aboriginaaliheimoon, mutta ei myöskään valkoisten joukkoon.

Aboriginaalien riitit ja myytit

"Olemme olleet täällä aikojen alusta saakka"

Aboriginaalien käsitysten mukaan kaikki nykyäänkin tuntemamme elämä on osa muuttumatonta, ikuista maailmanjärjestystä. Kaikki sai alkunsa silloin kun suuret henkiolennot saapuivat ja alkoi uniaika. Muinaisen ajan tapahtumat eletään aina uudelleen rituaaleissa ja seremonioissa. Digeridoon säestyksellä myyttejä lauletaan ja ne toimivat yhteisöä ylläpitävinä ja lujittavina siteinä esi-isiin ja vuosisatain taa.

Uniaika on aboriginaalien maailmankuvan perusta. Se on kaiken tiedon alku. Suuret henkiolennot syntyivät maasta. Aika alkoi heidän syntyessään omasta ikuisuudestaan. Maa oli tasainen ja pimeä, kuollut ja hiljainen. Kaikki elämän tuntemattomat muodot olivat unessa maan alla. Suuret henkiolennot murtautuivat maan pinnan läpi suurella voimalla. Valo syttyi, elämä alkoi.

Aluksi suuret henkiolennot olivat puoliksi kasveja, puoliksi ihmisiä. Ne liikkuivat karulla maan pinnalla. Kulkiessaan ne muokkasivat maan pintaa ja loivat siten maisemat, vuoret, joet, puut, lähteet, aavikot ja kukkulat. Ne loivat myös muurahaisen, heinäsirkan, emun, kotkan, variksen, papukaijan, kengurun, liskon, käärmeen ja kaikki ravinnoksi kelpaavat kasvit.

Lopuksi suuret henkiolennot loivat ihmiset. Ihmiset ovat suurten henkiolentojen jälkeläisiä. Maan lisäksi syntyi vesi, ilma ja tuli. Taivaankappaleet asetettiin paikoilleen. Väsyneenä kaikesta työstään suuret henkiolennot vaipuivat takaisin maan alle ja palasivat uneen. Jotkut kuitenkin jäivät maan pinnalle muuttuen puiksi tai vuoriksi. Näistä tuli pyhiä paikkoja.

Uniaika merkitsee myös omanlaistaan aikakäsitystä. Vaikka se kuuluu menneisyyteen, on se kuitenkin läsnä nykyisyydessä. Esi-isiensä jälkeläisinä ja kotiseutunsa kautta kaikki ihmiset ovat yhteydessä uniaikaan ja suuriin henkiolentoihin sekä heidän luomaansa maailmaan, sen nykyisyyteen ja historiaan. Henget elävät kaikkialla luonnossa, puissa ja vedessä. Ihmiset ovat osa luontoa ja heidän velvollisuutensa on kunnioittaa maata. Maa ei kuulu heille vaan he maalle.

Aboriginaalien pyhät paikat

Uluru-kata -kallio on aboriginaalien pyhä paikka keskellä Australian aavikkoa. Sittemmin se on nimetty Australian entisen pääministerin sir Henry Ayersin mukaan 1873 Ayersin kallioksi. Tuolloin se myös merkittiin länsimaisiin karttoihin.

Myyttien mukaan Uluru syntyi uniajalla nousten tyhjästä autiomaasta. Punakallioinen vuori on vuosisatojen kuluessa pienentynyt rapautumisen vuoksi, mutta pysynyt samanmuotoisena säilyttäen jyrkän hahmonsa. Kallio on 335 metriä korkea ja ympärysmitaltaan 9 kilometriä. Aboriginaalien eri klaanien pyhät polut leikkaavat siellä.

Uluru on suurten henkiolentojen sisiliskon, kenguruihmisen, jänisihmisen ja vesipythonin asuinpaikka. Koko vuori liittyy siis totemistiseen esi-isien kunnioittamiseen.

Vuoren jokainen kolo ja uloke on merkityksellinen. Veden uurtama ura kuvaa uniajalla voitetun myrkkykäärmeen veriuraa, onkalo kuvaa kuolleen vihollisen silmää ja uloke nukkuvan esi-isän nenää. Kaikki luolat ovat suurten henkiolentojen tarkoitukseensa muovaamia. Miehet eivät saa mennä moniin luoliin, joissa on salattua tietoa. Toiset luolat ovat puolestaan naisilta kiellettyjä.

Luolissa suoritetaan monia riittejä. Näillä nais- ja miesluolilla on oma merkityksensä aikuistumisrituaaleissa. Turisteja pyhällä vuorellaan aboriginaalit eivät periaatteessa suvaitse. Merkittyjä polkuja on kuljettava niiltä poikkeamatta edes valokuvaamaan.

Naiset eivät saa vilkaistakaan miesten luolan suuaukkoa ja päinvastoin. Vuonna 1978 aboriginaalit ryhtyivät mellakoimaan erään naisturistin suhtauduttua pyhään paikkaan liian kevyesti ja huolettomasti.

Myytit ja rituaalit

Aboriginaaleilla on kahdenlaisia rituaaleja. Ensimmäinen tyyppi on säilyttävä ja kollektiivinen. Siinä luodaan uudelleen jokin hetki uniajasta. Tällaisia ovat esimerkiksi hetket, jolloin jokin tietty tapa tai elämänmuoto on saanut alkunsa, kuten hautajaiset tai initiaatioseremoniat. Rituaalin muoto vaihtelee eri klaaneissa, mutta yhteisiä tekijöitä ovat kehon koristeleminen maalauksin ja myyttien laulaminen rituaalin edetessä.

Toisessa rituaalityypissä osallistujia on vähän, ehkä vain muutamia. Se tapahtuu aina jollakin pyhällä paikalla riippuen siitä, mitä aiotaan rituaalilla saada aikaiseksi. Rituaalin tarkoituksena on lisätä suurten henkiolentojen luovaa voimaa rituaalin suorittajan tarkoitusperien saavuttamiseksi. Erityisesti vedotaan niihin suuriin henkiolentoihin, jotka rituaalin suorittaja kokee itselleen tärkeäksi. Tällaisia ovat totemistiset eläimet tai kasvit. Rituaalissa suuria henkiolentoja lähestytään pyhällä tulella tai heitetään hiekkaa ilmaan pyhältä paikalta.

Aboriginaalit nyt

Vuoden 1991 väestönlaskennassa aboriginaaleja oli 283 000. Vuonna 2001 määrän arvioitiin olevan 427 000, koska yhä useammat uskaltavat identifioitua aboriginaaleiksi. Perheiden lapsiluku on yleensä suurempi kuin muilla väestöryhmillä.

Ensimmäiset ja alkuperäiset australialaiset eli aboriginaalit saivat äänioikeuden vasta 1967 kansanäänestyksellä, 1970-luvulla he saivat itsemääräämisoikeudet. Heidän maaneuvostonsa alkoivat vaatia uskonnollisesti tärkeitä paikkoja takaisin, siinä he ovatkin joissakin tapauksissa onnistuneet. Valkoiset vastustavat usein maan luovuttamista, koska siitä löytyy paljon mineraaleja, mm. bauksiittia ja uraania. Karjankasvattajatkaan eivät mielellään luovu alueistaan.

Nykyään täys- ja puoliverisiä aboriginaaleja on heidän itsensä laskujen mukaan 750 000, valkoisten mukaan 160 000. Aboriginaalien kieliä arvellaan olleen 250. Näistä n. 50 on kuollut ja sataa puhuu enää vain iäkäs väestö. Pohjois-Australiaan on kuitenkin syntynyt kaksi kreolikieltä (englannin ja usean aboriginaalikielen sekoituksia).

Vuoteen 1992 mennessä noin 33 % Pohjoisterritorion maista oli palautettu aboriginaaleille. Kaivostoimintaa harjoittavilla alueilla paikalliset heimot saivat osuuden voitosta. Yhteisöt käyttävät rahan kulttuuri- ja taloudelliseen toimintaan. Ne sijoittavat esimerkiksi turismiin, ostoskeskuksiin ja karjatiloihin. Samalla ne tulivat itsenäisemmiksi ympäröivästä valkoisesta yhteiskunnasta.

Joitakin perinteisiä heimoyhteisöjä on säilynyt siellä täällä. Yleisesti ottaen monet heimot yrittävät elvyttää vanhaa kulttuuriaan, myös valkoiset ovat yhä enemmän kiinnostuneita aboriginaalien elämästä ja elämäntavoista. Aboriginaalien taide on nykyisin suosittua. Uniajan tarinoita maalattiin ennen maahan ja puun kuoreen, nykyisin niitä maalataan akryyliväreillä turisteille. Nämä maalaukset ja Pohjois- ja Länsi-Australiassa tehtävät puuveistokset ovat korkeatasoisia. Aboriginaalit myös esittävät seremonioita turisteille ja kertovat tarinoita (mutta vain initiaation läpi käyneet tietävät kaiken esi-isien matkoista ja teoista).

Tenhoavin ja tunnetuin aboriginaali tänäpäivänä lienee Sydneyn vuoden 2000 olympiakisojen 400 metrin pikamatkan voittaja, olympiakultaa ensimmäisenä aboriginaalina saanut Cathy Freeman.

Alice Springs

Kaupungin maa-alue kuuluu aboriginaaleille, sillä Australian liittovaltion oikeus tunnusti viimeinkin alkuperäiskansan maanomistusoikeuden. Alice Springsin keskustan asuntoalueet on jaettu piikkilangoilla. Alkuperäisväestö asuu peltisissä hökkelikylissään piikkilanka-aitojen tuolla puolen. "Kaupunkileireissä" tapahtuva väkivalta on hälyttävän yleistä, sillä aboriginaalit nahistelevat kohtalokkain seurauksin varsinkin keskenään. Viinan lisäksi päitä sekoittavat liima ja bensiini. Kärsiä saavat etenkin vaimot ja lapset.

Joissakin yhteisöissä perheväkivalta koskettaa jopa 90 prosenttia aboriginaaliperheistä. Aboriginaalinaiset joutuvat 45 kertaa todennäköisemmin väkivallan kohteeksi kuin australialaisnaiset yleensä. Lapsiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta on alkuperäiskansan keskuudessa huolestuttavalla tasolla. Kaikkein pahamaineisimmalla aboriginaalileirillä Länsi-Australian Perthin Swan Valleyssa ei todettu olevan yhtäkään yli 10-vuotiasta neitsyttä. Yli 60:tta prosenttia pojista oli käytetty seksuaalisesti hyväksi. Leiri suljettiin toukokuussa 2003.

Syitä aboriginaalien ahdinkoon on haettu muun muassa kolonisaation synkästä historiasta, aboriginaalien omasta kulttuurista, valtion epäonnistuneista apuohjelmista ja korruptoituneista poliitikoista. Tilannetta ei ole helpottanut myöskään se, että aboriginaalien kattojärjestön, ATSIC:in, tärkeimmät johtajat ovat olleet jatkuvassa oikeussalikierteessä muun muassa raiskaus- ja lahjontaepäilyjen vuoksi.

Julkinen debatti alkoi, kun Australian hallitus julkaisi kesäkuussa 2003 yliopistoraportin aboriginaaliyhteisöjä piinaavasta väkivallasta ja muista ongelmista. On vaikea sanoa mistä kaikki tämä johtuu, mutta köyhyys, työttömyys, sosiaalinen syrjintä ja päihteet ovat varmastikin osasyynä, sillä väkivallalla ei ole ollut aikaisemmin sijaa aboriginaalien perhepiirissä ja perinteissä.

Koulutus

Aboriginaalien oma koulutusjärjestelmä perustui siihen, että pojat olivat aluksi äitinsä kanssa oppimassa elämän perusasioita. Tiettyyn ikään tultuaan pojat siirtyivät miesten opetettavaksi. Miehet opettivat heille metsästys- ja muita taitoja pitää heimo hengissä, koska heimoperinteeseen kuuluu pitää huolta aina koko yhteisöstä, ei pelkästään omasta perheestä.

Jos miesten oppiin mennyt poika oli jotenkin "hidas" eikä kyennyt oppimaan miesten taitoja, hän sai luvan jatkaa naisten opetuksessa. Lähinnä äiti piti silloin pojasta huolta.

1930-luvulla valtio otti haltuunsa Australian koko koulujärjestelmän ja ryhtyi pitämään yllä julkisia kouluja. Sitä ennen ainoastaan varakkaiden lapsilla oli mahdollisuus käydä maksullisia, yksityisiä kouluja.

Yli 150 vuoden ajan valkoinen mies oli ollut tekemisissä aboriginaalien kanssa tekemättä mitään. Vähitellen maan hallitus huomasi, että asiaan on puututtava ennen kuin heimo häviää kokonaan. Kun aboriginaalit muuttivat kaupunkeihin ja muihin keskuksiin, ja ennen vain heimoelämään tottuneet ihmiset joutuivat kosketuksiin 1900-luvun sykkeen kanssa, siitä ei voinut seurata kuin ongelmia: alkoholismia, seksitauteja ja sosiaalisia ongelmia.

Kun hallitus puuttui asiaan, huomattiin ettei siitä ole juurikaan apua, jos samanaikaisesti ei anneta koulutusta. 1950-luvulla hallitus ryhtyikin perustamaan aboriginaaleille suunnattuja kouluja. Koulutus onkin koettu tärkeäksi, jotta heimo kyetään säilyttämään ylipäätään Australiassa.

Kristinuskoon mukavuussyistä

Myös kirkot ryhtyivät pääasiassa 1950-luvulla sivistämään alkuperäiskansaa. Katoliset, luterilaiset, metodistit ja presbyteerit pitivät aboriginaaleja pakanoina ja halusivat käännyttää heidät. Yleisesti luultiinkin aboriginaalien kääntyneen kristityiksi kunnes havaittiin, että kuollessaan heidät haudattiin perinteisin aboriginaalimenoin. Kääntyminen kristinuskoon tapahtui siis mukavuusssyistä.

Perusongelman muodostaa se, että yli 20.000 vuotta samanlaisena eläneen kulttuurin istuttaminen 2000-luvun elämään ei onnistu helposti. Aboriginaalien kulttuuriin kuuluu muun muassa se, etteivät he osaa varsinaisesti laskea. On yksi, kaksi, kolme mutta sen jälkeen vain käsite enemmän..

Kokeilut epäonnistuneet

Vuoteen 1972 oli käytössä tapa ottaa aboriginaalilapsi pois vanhemmiltaan valkoiseen perheeseen. Tämän tarkoituksena oli opettaa lapselle elämän perusasioita: kuinka harjata hampaita, kammata hiuksia ja niistää nenää. Niitä aboriginaalit eivät perinteisesti osanneet tehdä. Opittuaan nämä taidot lapset palautettiin oman heimonsa pariin, mutta sijoitus vieraaseen perheeseen saattoi kestää 10 vuotta. Useat näin sijoitetuista aboriginaaleista ovat nykyään edelläkävijöitä, jotka johtavat omia heimojaan ja ovat näkyviä aboriginaaliasioiden puolestapuhujia.

Seuraava valtion järjestämä kokeilu oli rakentaa aboriginaaleille erityislukioita eri puolille Australiaa. Valtaosa aboriginaaleista asuu pohjoisterritorioissa, joten kokeilutoiminta keskittyi sinne.

Lukiokokeilu kuitenkin epäonnistui samalla tavalla kuin muutkin yritykset. Ongelmat ilmenivät siinä vaiheessa, kun puhtaaksi suittu ja oppinut aboriginaali palasi oman heimonsa luo.

Aboriginaalit elävät edelleen luonnonoloissa, nukkuvat lattialla tai maapohjalla ja hyvin usein pelkän tähtitaivaan alla. Mitään mukavuuksia ei tietenkään ole.

Itsetunto palannut

Kriimeiksi kutsuttujen aboriginaalien keskuudessa on tapahtunut voimakas asennemuutos. 1950-1960 -luvuilla he pyrkivät todistamaan kaikin keinoin olevansa valkoihoisia, koska aboriginaaliheimo ei hyväksynyt heitä ja hyväksyntä oli haettava valkoisten parista. Nyt tilanne on päinvastainen. Jos henkilöllä on vähänkin aboriginaaliverta, hän kokee olevansa musta ja haluaa olla aboriginaali. Lain mukaan he nimittäin saavat näin maanomistusten kautta rahaa, jonka avulla heillä on paremmat mahdollisuudet selvitä elämästä. Myös erilaiset sosiaalietuudet koskevat aboriginaaleja.

Maanomistus on kuitenkin aboriginaalien suurimpia ongelmia vieläkin. Kesäkuun 3. päivänä 1992 maan korkein oikeus tunnusti ensimmäisen kerran, että mantereella oli ennen valkoisen miehen tuloa asunut ihmisiä. Olemassaolostaan aboriginaaleille myönnettiin omistusoikeus maahan. Käytännössä tämä oikeus kuitenkin jäi paperille, koska maanomistuksen osoittaminen valkoisten vaatimalla tavalla on aboriginaaleille hyvin vaikeaa.

Aboriginaalien suuret sosiaaliset ongelmat ovat synnyttäneet Australiassa kiivaan keskustelun. Yhdessä maailman rikkaimmista valtioista elää kansanosa, jonka elinolosuhteet eivät juuri eroa kolmannesta maailmasta. Pahat päihdeongelmat, itsemurhat ja perheväkivalta ovat monien aboriginaaliyhteisöjen lohdutonta arkipäivää.

Lähteet:

Koulun oppikirja, Turun Sanomat, Raamattu.net, The Dundernews Australia ja Internet.