Kaikella on paikkansa ja hintansa

Kirjailija käyttikin tilaisuutta hyväkseen korostaen maalaistyttömäisyyttään jopa niin, että eräät kirjallisuuskriitikot suuttuivat pahemman kerran, eivätkä tästä syystä pystyneet ennakkoasenteittensa vuoksi analyyttiseen arviointiin kirjailijan töitten suhteen. Tästä esimerkkinä Timo Heikkisen (@viisi 1/1996) arviointi juuri Naistenpyörästä:

"Muuta ei tule mieleen kun tarkastelee lehdistön läpikotaisin ylistäviä arvioita esikoiskirjailija Sari Mikkosen Naistenpyörästä. Mikkosen 'novellikokokoelma' on kaikista kehuista huolimatta läpeensä mädäntynyt. Tämä ei tietenkään tule yllätyksenä niille, jotka tietävät jotain 'kirjailijan' salatusta menneisyydestä.

Jo 1980-luvulla, Juankosken lukiossa ollessaan, Mikkonen osoitti 'ei erityisempää lahjakkuutta'. ?äidinkielen opettajani - Esa Kirkkopellon täti - ei koskaan lukenut Mikkosen aineita luokan edessä. Muistetaan kylläkin, että eräiden poikien aineita hän luki mielellään."

Mikkosen novelli "Hinta" kertoo minämuotoisen kertojan, Kimin vanhemman veljen, kokeman epäoikeudenmukaisuuden aiheuttamasta katkeruudesta isää ja pikkuveljeä Kimiä kohtaan. Asia alkaa selvitä novellin loppupuolella ja käy hyvin selville aivan novellin lopussa, "Soitellaan, sanoin viimeiseksi, vaikka minusta tuntui etten soittaisi Kimille koskaan."

Novellissa on kolme päähenkilöä: Kimi, kertoja ja ukko - poikien isä - , äitikin mainitaan leivänleipojana. Dialogi käydään kuitenkin vain veljesten kesken.

Kaikki alkaa puhelimen pirinästä johon kertoja herää. Soittaja on pikkuveli Kimi, joka tahtoo kertoa matkakuulumisiaan Kanadasta. Kertoja toki tiesi veljensä siellä olevan. Olihan hän saanut tältä kortin pari viikkoa aikaisemmin. Keskustelu käy kepeänä ja kertojakin haaveilee Kanadasta ja työnteosta siellä. Siksi hän kysyykin veljeltään, aikooko tämä sinne kirjoitusten jälkeen töitä tekemään. Pikkuveli kiertelee ja kaartelee, siellä työttömyyttä kuin täälläkin, mutta kyllä hän haluaisi Kanadassa uudelleen käydä. Keskustelu muuttaa edetessään muotoaan kertojan välillä vaipuessa unelmiin: "Erie, Ontario suuria järviä."

Kertojakin on päässyt käymään ulkomailla, mutta itse ansaitsemillaan rahoilla toisin kuin Kimi, jolle isä "ukko" oli kustantanut kaiken. Kertoja joutuu useamman kerran tiukkamaan pikkuveljeltään mistä tämä oli saanut rahat matkaan, kotoako? Lopulta veli joutuu vastamaan: "Joo."

Tämän tunnustuksen jälkeen katkeruus alkaa pikkuhiljaa hiipiä vanhemman veljen, kertojan, sydämeen. Pikkuveli tunnustaa, että liehuva tukka oli pitänyt leikata, mutta armeijaan mennessä sen olisi kuitenkin joutunut leikkaamaan. Tässä vaiheessa käy selville, että ukko - isä - oli ajanut kertojan kotoa juuri pitkän tukan vuoksi ja kaiken lisäksi epäillyt vielä tämän sukupuolista suuntautumista.

Kertoja ynnääkin onnistuneesti johtopäätökset, ei ukko uskaltanut nuorempaa veljeä enää kurmuttaa, sillä olisihan tämäkin voinut lähteä. Kimi tuntuikin olevan isälle erityisesti mieleen juuri armeijaan menemisenkin suhteen, kertojan paljastuessa tässä vaiheessa, aseistakieltäytyjäksi tai kenties sivariksi, mistä kertoisi hänen työskentelynsä vammaislaitoksessa: "Enkä käyttäisi vammaisia paskalla niin kuin nyt."

Kertoja ei ole pitänyt kotiväkeen, eikä edes veljeensä minkäänlaista yhteyttä ja kenties soittokin vähän yllätti, aluksi ilahduttikin, mutta keskustelun edetessä tunnelma muuttuu ja lopulta kumpikaan ei enää keksi mitään järkevää sanomista, puhelun päättyessä arkiseen fraasiin: "Soitellaan."