Suomen esihistoria

Susiluola

Susiluola on ainoa paikka maapallolla, mistä löytyy ihmiselämän merkkejä sellaisella alueella, joka sittemmin on ollut mannerjään peittämää viimeisimmän Veiksel-jääkauden aikana.

Luolan sorakerroksista on löydetty ihmisen toiminnan jälkiä, kuten kivityökaluja ja niiden valmistamisessa muodostuneita iskoksia. Luolasta on löydetty jälkiä myös nuotion pidosta. Tämä on todennettu magneettisten mittausten avulla. Luolassa on elänyt ihmisiä, jotka olivat nykyihmisen edeltäjiä, todennäköisesti Neanderthalin ihmisiä tai homo erectuksia.

Kaikki tutkijat eivät kuitenkaan ole yhtä mieltä Susiluolasta ja asutuksesta siellä. Helsingin yliopistossa järjestetyssä Tieteen päivät -tapahtumassa 15.1.2005 käytiin debatti otsikolla "Karijoen Susiluola todisteena muinaisesta ihmisasumuksesta - Varma tieto vai toiveajattelua?". Dosentti, museotoimen johtaja Heikki Matiskainen esitti kritiikkinään, että Susiluolasta löytyneet erimuotoiset kivityökalut voivat aivan hyvin olla luonnon muovaamia.

Suomi ennen vuotta 1000

Varsinainen Suomen esihistoria asuttamisen suhteen alkaa Susiluolan löydöistä huolimatta kuitenkin vasta noin 11.000 eaa. kun nykyisen Suomen alueelle saapuivat ensimmäiset ihmiset heti viimeisen jääkauden jälkeen. Esihistoria jaetaan kivikauteen, pronssikauteen ja rautakauteen.

Ihmisiä tuli kaakosta, etelästä ja lounaasta seuraten väistyvän jään jälkeensä jättämän maan suksession seurauksena tapahtuvaa muutosta. Myöhemmin tai samaan aikaan jään kadottua lopullisesti uskotaan peräpohjolan (Lapin) asutuksen käynnistyneen myöskin luoteesta ja pohjoisesta tulevista ihmisistä (saamelaisista). Geneettiset tutkimukset ovat osoittaneet saamelaisten periytyvän eri kantaisistä kuin etelämpänä maan valloitukseen osallistuneiden muiden suomalaisten.

Mesoliittinen kivikausi

Aluksi tänne saapuneet ihmiset elivät keräilytaloudessa, metsästivät, kalastivat ja poimivat muita luonnon antimia – he olivat kivikauden metsästäjiä ja vaikuttivat noin 11.000 eaa. – 6.000 eaa. Emme tiedä miten he kommunikoivat tai mistä he tarkkaan ottaen tulivat, mutta löydetyt kalliomaalaukset ja muut arkeologiset löydökset tulkittuina kertovat heidän kulttuurinsa keskeiset piirteet.

He viettivät liikkuvaa elämää ja vasta maanviljely mielestäni on aloittanut pysyvän asutuksen ihmisten paikalleen asettumisen myötä. Olihan tätä ennenkin tosin ollut paikalleen pystytettyinä kalastajaleirejä, jotka jäivät tyhjilleen rannan etääntyessä tai saaliiden vähentyessä.

Vanhimmat Suomen alueen asuinpaikoista ja varhaishistoriasta kertovat löydöt ovat noin 9300 vuotta vanhoja kiviesineitä Lahden Ristolasta. Etelä-Venäjältä on löydetty samanlaisia tai oikeammin samankaltaisia esineitä.

Karjalankannaksen Antreasta puolestaan löydettiin 1914 pajun niinistä 8400–8100 eaa. valmistettu "Antrean verkko" ja männyn kaarnasta tehdyt 18 kohoa. Löytöön kuuluu lisäksi luu-, sarvi- ja kiviesineitä.

Lahden Ristolassa ja Suomussalmella ovat sijainneet Suomen varhaishistorian tunnetut ja arkeologien löytämät ensimmäiset asutukset. Mesoliittinen asutus, jota toisinaan kutsutaan Suomusjärven kulttuuriksi (noin 8.300–5.300 eaa.), tunsi koiran jo kotieläimenä.

Elinkeinot olivat metsästys, hylkeenpyynti ja kalastus. Liuskekärkinen keihäs oli yleinen metsästysase. Suomusjärven kulttuuri oli levinnyt koko maahan napapiirille asti. Tiheintä se oli rannikoilla, jotka nyt ovat sisämaata. Kulttuurilla oli yhteyksiä Viron Kunda-kulttuuriin ja Itä-Karjalaan - aikaa kutsutaan esikeraamiseksi ajaksi.

Kampakeraaminen kulttuuri

Kampakeraamisena aikana noin 6200-4000 vuotta sitten Suomen alue kuului laajaan Pohjanlahdesta ja Itä-Euroopasta Uralille ulottuvaan kulttuurialueeseen.

Keramiikka ei ollut tällä alueella yhtenäistä, vaan se jakautui kolmeen alueelliseen ryhmään. Ryhmistä läntisimpään kuuluivat Suomen, Ruijan, Itä-Karjalan, Itä-Baltian ja Itä-Preussin alueet. Länsiraja kulki Kemijoen varsilta Pohjanlahdelle ja Itämerelle, etelässä aina Veikselin alueelle. Tutkimuksen valossa uskotaan kampakeraamisen opin tulleen kaikkialle Dneprin seudulta.

Yhteydenpito ja kaupankäynti eri alueiden välillä vilkastui. Maasta on löytynyt piistä valmistettuja esineitä – pii oli tuontitavaraa.

Yhteyksistä lähialueille kertovat lukuisat esineet, jotka oli tehty sädekiviliuskeesta. Se on väriltään mustaa, kestävää ja helposti työstettävää. Sädekiviliusketta esiintyy ainakin Kemin, Tornion, Kittilän ja Tervolan seudulla. Merkittävin uutuus käyttöastioissa – ja siten ajalle nimensä antanut - on keramiikka; kampaleimoin koristellut saviastiat. Pitäjämäistä asutusta syntyi tuolloin Pyhäjärven rannoille ja jokivarsille. Aikaa myöten asutuksen painopiste siirtyi alemmas Pyhäjokivarteen.

Vasarakirveskulttuuri - Nuorakeraaminen kulttuuri

Kampakeraamista kautta seurasi etelä- ja lounaisosissa Suomea nuorakeraaminen eli vasarakirveskulttuuri, joka oli peräisin Ruotsista ja Virosta. Sen toi maahamme todennäköisesti indoeurooppalainen kansa, joka asettui näihin osiin maata. Tämä kulttuuri otti ensimmäisen kerran käyttöön maanviljelyksen. Sen sijaan valtaosassa Suomea vanha itävaikutteinen kampakeraaminen kulttuuri jatkoi elämäänsä edelleen.

Nuorakeraamisen kulttuurin aikaan eläneet suomalaiset pitivät myöskin karjaa. Suomessa vasarakirveskulttuurin koillisraja kulki noin Kokkolan–Tampereen–Viipurin linjaa seuraillen. Pohjoispuolella elivät ns. asbestikeramiikkaa käyttävät ihmisryhmät. Asbestikuitujen sekoittaminen keramiikan sideaineeksi lienee jossakin Saimaan alueella kehitetty tekniikka. Sisämaan asukkaat pitivät yhteyksiä rannikkoa asuttaneeseen myöhäiskampakeraamiseen ja Pyheensillan kulttuurin kanssa.

Tuolloinkin asutus oli nykykäsityksen mukaan harvaa, sillä asukkaita uskotaan olleen vain n. 10.000. Väkiluvun arvellaan ylittäneen 100.000 asukkaan rajan vasta toisen vuosituhannen jaa. alussa, vuosien 1100 ja 1200 välillä.

Pronssikausi

Suomen pronssikausi alkoi 1500 eaa. Ajasta kertovat löydöt sijoittuvat lähinnä rannikkoalueelle, jonne ne otaksuttavasti saapuivat lännestä tulleiden ihmisten mukana. Pronssiesineet olivat tuontitavaraa, vaikka Pohjois-Suomesta on löytynyt jälkiä omastakin pronssituotannosta.

Maanviljelys muuttui yhä tärkeämmäksi ja taloja alettiin rakentaa. Tärkeä esimerkki tästä on Nakkilan Rieskaronmäen asuinpaikka. Viljoista viljeltiin ohraa ja vehnää, kotieläiminä olivat naudat, lampaat, vuohet ja siat. Hautaukset tehtiin kiviröykkiöihin, ns. hiidenkiukaisiin. Hautoihin pantiin yleensä vain ruumis. Läntisen pronssikulttuurin alueella Satakunta ja Kokemäenjoen suisto näyttäytyy eräänlaisena keskusalueena. Alueella esiintyy huomattavan monumentaalisia röykkiöitä ja Suomen oloissa mittava löydettyjen pronssiesineiden keskittymä.

Itä- ja Pohjois-Suomeen pronssiesineet tulivat idästä. Valumuotit kuitenkin todistavat myös paikallisesta valannasta.

Saven valamiseen alettiin käyttää kangasmuottia, josta tavasta juontuu nimi tekstiilikeramiikka. Tekstiilikeramiikka on lähtöisin idästä, Volgan alueelta. Siitä syntyi paikallisia muunnoksia, joita tehtiin vielä rautakauden alussa.

Metallikauppa oli lisännyt rannikon ja sisämaan yhteyksiä, polttohautaus ja röykkiöhaudat levisivät itäisenkin kulttuurin alueille. Hautoja on alettu myöhemmin nimittää lapinraunioiksi - saamelaisiin niillä ei kuitenkaan välttämättä ole yhteyttä.

Pysyvästä paikalleen asettumisesta ja maanviljelyn aloittamisesta ovat arkeologit löytäneet varhaisimmat merkit n. vuoden 2500 eaa. tienoilta. Kaskiviljely oli tuolloin merkittävä uutuus – se tehtiin pystyyn kuivattamalla metsää, joka kuivuttuaan kaadettiin sekä poltettiin. Syntynyt tuhka rikasti maaperän ja siitä saatiin kelvollisia satoja.

Rautakausi

Rauta tuli Suomeen vasta parituhatta vuotta keksimisensä jälkeen n. 550 eaa. Suomalaisten rautakauden alku oli kuitenkin taantumisen aikaa, sillä ilmasto kylmeni ja maanviljelyn leviäminen pysähtyi. Männyn kasvustoista on laskettu vuoden 330 eaa. olleen kaikkein kehnoin kasvuvuosi.

Olosuhteiden muutoksen syytä ei tiedetä, mutta se tiedetään, että uusi päivä koitti suomalaisille vasta vuoden 1 jaa. jälkeen. Se oli Rooman imperiumin aikaa - suuruuden aikaa, mikä näkyi myös Suomessa. Kaupankäynnistä aina nykyiseen Italiaan asti on löytynyt merkkejä ja sanat raha sekä kauppa tulivat Suomen kieleen.

Suomessa opittiin valmistamaan rautaa johon raaka-aine saatiin järvistä ja soista. Maanviljelyyn taidosta ei ollut hyötyä peltojen olleessa pehmeissä maa-aineksissa ja härkien vetämien puusta valmistettujen aurojen riittäessä maan muokkaamiseen oikein hyvin.

Suomeen tuli kuitenkin kaiken aikaa lisää väkeä koko Itämeren piiristä – tulijat olivat pääasiassa miehiä. Varmaankin tästä syystä suomen kieli on säilynyt ja pysynyt valtakielenä täällä äitien ollessa suomenkielisiä ja opettaessa lapsensa puhumaan suomea.

Mistä nimet maille ja taloille

Monen nykyisen maakunnan ja seudun nimi juontaa myöhäisen rautakauden germaani-isännistä (Eura, Halikko, Masku, Pyynikki ja Rapola).

Läntisen kulttuurin vaikutus näkyi erityisen voimakkaana Ahvenanmaalla, mutta myös Hämeessä, josta tulikin aikansa vahva vaikuttaja. Hämäläiset tykkäsivät pitää seinät leveällä ja siten he asuttivat Etelä-Pohjanmaan sekä Savon. Lappalaiset joutuivat vetäytymään alta vähitellen pohjoiseen.

Löytöjen perusteella on pystytty päättelemään n. 600–luvulla Lounais-Suomeen kehittyneen omintakeisen talonpoikaiskulttuurin. Viljelijät asuivat taloissa jotka olivat hirrestä vuoltuja ja viljelivät peltojaan. Siten sai alkunsa keskiajalla vakiintunut asutus.

Rautakauden loppu

Esihistoriallisen ajan loppupuolta 800–luvulta 1000–luvun alkuun kutsutaan Suomessa viikinkiajaksi. Skandinavian talonpojat ja kauppiaat liikkuivat rannikolla; kävivät kauppaa ja tekivät edullisia hankintoja (ryöstivät) paikallisia asukkaita. Jokia pitkin he purjehtivat pitkälle Venäjän sisämaalle aina Novgorodiin asti, josta tuli sitten merkittävä kauppakeskus. Merkit viittaavat suomalaisten olleen näillä matkoilla mukana.

Vuosituhannen vaihtuessa Suomesta tuli merkittävä valloituskohde – milloin tänne tultiin lännestä, milloin idästä. Silloisilla kirkkokunnilla oli näillä retkillä oma merkittävä osuutensa, sillä tuolloiset pyhät isät pitivät suoranaisena velvollisuutenaan käännyttää suomalaiset pakanat oikean uskon tielle. Moni isä kuitenkin joutui kääntymään itse – kuuluisimpana Henrik-piispa, jonka ei olisi pitänyt käydä Lallin vaimon luona isännän ollessa poissa.

Lähteet:
Suomen varhaishistorian aikakirja, Edita, ISBN 951-37-3569-9
Suomen historia 1, Weiling & Göös, ISBN 951-35-2490-6
Studica Historica Septentrionalia 21, ISBN 951-96174-6-9