Eino Leinon runossa Elegia (1908, Halla) vanha, epätoivoinen, kaikkensa antanut puhuja pohtii rankkaa elämäänsä ja sen merkitystä. Hän on selvästi jo elämänsä loppupuoliskolla, ja kuoleman kohtaaminen näyttää väistämättömältä. Leino korostaa puhujan epävarmoja ja tuskaisia tuntemuksia, jotka vaikuttavat hänen mielentilaansa ja taisteluun kuolemaa vastaan.
|
Lähetä aineesi julkaistavaksi!
Kotiaine.com julkaisee käyttäjien kouluaineita ja esseitä, ala-asteelta yliopistotasoon asti. Lähetä omasi!
Julkaiseminen on vaivatonta. Voit laittaa aineesi esille omalla nimelläsi, nimimerkillä tai täysin nimettömästi. Saat
mielipiteesi julki ja usein myös palautetta kommentointitoimintomme kautta. Lue lisää!
|
Runon puhujan koko elämä on hänen vuodatuksensa mukaan ollut rankkaa taistelua. Hän voivottelee kestettyjä, vaikeita vaivoja, köyhyyttä ja uupumusta. Puhuja on kuitenkin antanut mielestään kaikkensa, mutta elämä ei ole antanut hänelle vastapainoksi paljoa. Nyt puhuja on enää köyhä, uupunut, harmaantunut vanha ihminen, jonka elämäntarkoitus vaikuttaa olevan hukassa, sillä hänellä ei ole juuri mitään positiivista sanottavaa. Hän ei ole tyytyväinen nykyiseen olotilaansa ja mainitseekin, että pääsisi haudassa rauhaan. Puhuja vaikuttaa myös hämmentyneeltä: hän pohtii esimerkiksi oliko elämä elämisen arvoista ja onko hänellä enää tarpeeksi voimaa jäljellä jatkaa eteenpäin.Runosta käy selvästi ilmi, että puhuja on kuitenkin antanut jo periksi "toivottoman taistelun taivaan valtoja vastaan". Hän ei pelkää kuoleman kohtaamista, vaan pitää sitä sanojensa mukaan rauhallisena kokemuksena. Elegiassa kuolemaan liitetään hiljaisuutta ja rauhaa kuvaavia ilmaisuja, kuten hallatar, sortuvin siivin soiva sävel ja kannel. Runon lopetusvirke kuvaa hyvin puhujan viimeisiä tuntemuksia. Hän sanoo hiipivänsä kuolevan pedon lailla rotkonsa rauhaan, mistä paistaa läpi mielestäni jonkinlainen helpotuksen tunne. Puhuja on valmis kohtaamaan ikuisen rauhan ja jättämään taakseen häntä ajoittain rankasti kohdelleen elämän.
| 
