Ylikansoitus ei ole ongelma

Yrittäkäämme havainnollistaa luvun uskomatonta suuruusluokkaa. Tässä artikkelissa on noin 9000 merkkiä. Näin ollen siitä täytyisi ottaa yli 650,000 kopiota, jos yhden merkin haluttaisiin edustavan yhtä ihmistä. Entäpä, jos kaikki ihmiset sattuisivat seisomaan päiväntasaajalla vierekkäin pitäen toisiaan kädestä? Syntyvä ketju olisi niin pitkä, että se kiertäisi maapallon lähes 14 kertaa. Jos lajimme kaikki yksilöt puolestaan päättäisivät samanaikaisesti muuttaa Yhdysvaltoihin, Teksasin osavaltioon, olisi jokaisella meistä tilaa vain hieman reilut kymmenen neliömetriä. Muille lajeille ja erilaisille rakennuksille ei jäisi tilaa ollenkaan.

Nyt kun luku 6,000,000,000 on helpommin käsitettävissä, tuntuuko ihmiskunnan väestömäärä liian suurelta? Ensisilmäyksellä todistusaineisto vaikuttaa vakuuttavalta. Maailman väestö on kasvanut 1800-luvun alun noin miljardista nykyiseen yli kuuteen miljardiin. Kahdessa maailman valtioista - Kiinassa ja Intiassa - on molemmissa yli miljardi asukasta. Yhdistyneiden Kansakuntien tilastojen mukaan yli 2 miljardia ihmistä, siis melkein yksi kolmesta, kärsii liian vähästä tai yksipuolisesta ravinnosta. Kroonisesti aliravittuja on yli 800 miljoonaa, kahdeksasosa meistä. Samanaikaisesti maapallon resurssit ovat ehtymässä ja ekosysteemit rapistuvat.

Jos väestönkasvu jatkuu 2000-luvun alun tahtiin, väestömäärä ylittää 24 miljardia vuoteen 2100 mennessä. Koska viimeisimmissä ennusteissa kasvuodotuksia on laskettu, jäänee väkimäärä kuitenkin selvästi vähäisemmäksi. Nykyään odotetaan väestön nousevan noin 12 miljardiin. Voiko kaikkien näiden tietojen jälkeen uskoa muuta, kuin että maapallolla on liikaa väestöä? Ihmisiä kieltämättä on ylettömän paljon, mutta tapaan ajatella maailman ongelmien aiheutuvan liiallisesta väestöstä liittyy tiettyjä vakavia ongelmia ja rajoitteita.

Väestömäärä on vain osa kokonaiskuvaa. Ihmiset kärsivät ravinnon puutteesta, mutta eivät siksi, että ruokaa ei ole. Todellinen syy on se, että ruokaa on, mutta kaikki eivät saa sitä. Maapallon tasolla saatavilla on enemmän kuin riittävästi ruokaa jokaisen ihmisen ruokkimiseen nykyisestä suuresta väestömäärästä huolimatta. Suuret nälänhädät, esimerkiksi Etiopiassa 1973 ja Bangladeshissa 1974, eivät aiheutuneet ruuan puutteesta. Katastrofit tapahtuivat, koska suurella osalla väestöä ei ollut riittävästi rahaa ruuan ostamiseen, vaikka ruokaa olikin. Kyse oli siis jakeluongelmista, ei ruokapulasta sinänsä.

Kehitysmaiden nykyiset velat ovat niin suuria, että ne käyttävät 13 dollaria velkojen takaisinmaksuun jokaista kehitysapuna saamaansa dollaria kohden. Tällaisessa taloudellisessa ympäristössä maiden on erittäin vaikea huolehtia kansalaistensa hyvinvoinnista. Samaan aikaan kun osa maailman valtioista, kuten Suomi, varastoi ylijäämäviljaa kriisiaikojen varalta, osa maailman väestöstä näkee jatkuvasti nälkää. Monissa kehitysmaissa suurmaanomistajat keskittyvät taloudellisista syistä viljelemään esimerkiksi kahvia tai tupakkaa vientiä varten sen sijaan, että viljelisivät ruokakasveja paikallisen väestön käyttöön.

Lisäksi on todettava, että lihapainotteisen ruokavalion ylläpitäminen vaatii tiukkaan kasvisruokavalioon verrattuna lähes kymmenen kertaa enemmän maata. Yhdysvalloissa lähes 40 prosenttia maa-alueesta, kaksi kolmasosaa viljelymaasta, on karjankasvatuksen käytössä. Vaikka osa tästä maaperästä onkin paremmin karjalaitumeksi kuin viljelmäksi sopivaa, suuri osa siitä tuottaisi moninkertaisesti enemmän ravintoa, jos maa olisi viljelykäytössä. The Union of Concerned Scientists -yhdistyksen tekemässä kiintoisassa tutkimuksessa havaittiin punaisen lihan saastuttavan vesistöjä 18 kertaa enemmän ja käyttävän maaperää 20 kertaa tehottomammin kuin painoltaan vastaava määrä pastaa. Lintukarjan vastaavat luvut ovat 11 ja 2. Selvästikin väestöön ja sen määrään liittyviä ongelmia on tarkasteltava laajemmasta näkökulmasta.

Ihmisten into nähdä väestömäärä yhtenä maailman suurimmista ongelmista kumpuaa heidän halustaan löytää syypäät muista kuin itsestään. Mistä "liian tiheästi" asutut yhteisöt löytyvät? Missä väestönkasvu on suurinta? Kiinassa ja Intiassa, kahdessa maailman yli 170 maasta, asuu noin 38 prosenttia maapallon väestöstä! Nopeimmin kasvava manner on Afrikka, jossa suurimmassa osassa maita naisten hedelmällisyysluku - synnytettyjen lapsien määrä naista kohden - on yli 5. Euroopassa ja USA:ssa hedelmällisyysluku on alle puolet tästä. Näyttääkin siltä, että väestöongelma ei ole siellä missä "me" asumme, vaan siellä missä "ne muut" asuvat.

Valitettavasti ajattelutapa, jossa "muut" nähdään ongelmien lähteenä ohjaa keskittymisen ja voimavarat vähemmän hedelmällisiin kohteisiin. Niin kauan kuin ongelman aiheuttaa joku muu kuin me, kuten yllä mainitut tilastot näyttäisivät osoittavan, voimme nähdä itsemme edustavan "kunnollista" ja "tarkoituksenmukaista" elintapaa. Koko maailma voisi paremmin, kunhan nämä "muut" vain omaksuisivat kunnollisen elintavan, meidän elintapamme. Tällainen ajattelutapa haiskahtaa itsetyytyväisyydeltä ja mikä vielä pahempaa, pahantahtoisuudelta.

Jos sallimme itsemme nähdä metsän puilta, huomaamme väestömäärän takana muita, ehkä tärkeämpiä syitä ihmisten kärsimyksiin, ympäristöongelmiin ja resurssien hukkaamiseen. Väestön koko tai kasvu nähdään ongelmana, koska se lisää kulutusta, oli kyseessä sitten ruoka, vesi, öljy tai mikä muu resurssi tahansa. Tästä näkökulmasta on selvää, että kulutus on todennäköisesti monien "ympäristöongelmien" alku ja juuri, ei niinkään väestö sinänsä. Jos yhteiskunnat eivät kuluttaisi, niiden olemassaoloon liittyvät ongelmat kuten ilman ja veden saastuminen sekä ekosysteemien tuhoutuminen olisivat luonnollisesti olennaisesti pienempiä. Ryhtyessämme tarkastelemaan kuluttamista väestömäärän sijaan joudumme katsomaan enemmän itseämme ja omia tottumuksiamme "muiden lisääntymisvimman" sijasta. Kulutuslähtöisestä näkökulmasta katsottuna vaikutusvaltamme asioihin lisääntyy, sillä voimme päättää muuttaa omia elämäntapojamme sen sijaan että tyrkyttäisimme omia arvojamme muille.

Yksinomaan väestön kokoon keskittyminen luo toisenkin rajoitteen, joka kumpuaa ongelman ratkaisuun tyypillisesti tarjotuista keinoista. Useimmat ehkäisykeinot rikkovat naisen itsemääräämisoikeutta kehoonsa ja aiheuttavat merkittäviä sivuvaikutuksia. Väestömäärän suhteen "ongelma-alueilla" yleisesti käytetyllä kolmella ehkäisykeinolla - Depro-Proveralla, Norplantilla ja sterilisaatiolla - on naisille huomattavia terveyshaittoja. Näihin sisältyvät mm. syöpä, kuukautisten häiriöt ja libidon aleneminen. Huonosti koulutetut ja vähävaraiset naiset ympäri maailmaa ovat usein helppoja kohteita lääketieteellisille projekteille ja auktoriteeteille. Näiden projektien henkilökunta on niin vakuuttunutta väestömäärän aiheuttamista valtavista ongelmista, että se on valmis tukemaan seksistisiä, luokkakantaisia ja tehottomia menetelmiä. Mikä vielä pahempaa, suurin osa "väestönhallinnan" välineistä ei estä sukupuolitauteja leviämästä. Tämä seikka tukee väitettä siitä, että vastaanottajan "terveys" ei ole ensisijalla erilaisissa väestönkasvuun liittyvissä ohjelmissa.

"Väestöongelman" taustalla on myös pelottavampi vihollinen. Meidän on tunnustettava, että maailmaa "väellä täyttävät" ihmiset ovat järjestään värillisiä. Osa lukijoista saattaa ajatella, että halveksuntamme näitä "ylikansoittajia" kohtaan ei mitenkään liity heidän ihonväriinsä. Voi olla lohdullista uskoa niin, mutta on syytä muistaa maailmamme viime vuosisatojen historian olevan täynnä rasismia. Näin ollen meidän tulisi kyseenalaistaa väestöpolitiikan takana piilevät rasistiset ja syrjivät motiivit.

Olettakaamme kuitenkin että maailmassa todellakin olisi liikaa väkeä. Silloin meidän tulisi kysyä itseltämme: "Kuinka paljon ihmisiä maailmassa pitäisi olla?" Ekologia tuntee käsitteen kantokyky, joka tarkoittaa suurinta väestömäärää, jonka planeettamme kykenee elättämään vaurioitumatta vakavasti. Mikä maapallon kantokyky sitten on? Useat tutkijat ovat yrittäneet selvittää asiaa. Suurin osa arvioista vaihtelee kahden ja 64 miljardin välillä (Cohen).

Erään asiantuntijan mukaan yhtä ainoaa lukua ei ole, sillä "kantokyky on dynaamista ja epävarmaa ... [se] riippuu luonnollisista rajoitteista [kuten ruuasta, vedestä, asumiskelpoisesta maasta jne] ja ihmisten valinnoista [kuten] taloudesta, ympäristöstä, arvoista ja politiikasta" (Cohen). Ilmeisesti kysymykseen vastaaminen vaatii, että ratkaisemme ensin useita resurssien jakoon ja ihmisoikeuksiin liittyviä kysymyksiä. Vaikka pitäisimmekin väestömäärää merkittävänä maapallon ongelmien lähteenä, emme välttämättä ole yhtään lähempänä niiden asioiden ratkaisua, joista ongelman korjaaminen on aloitettava. Tämä on totta varsinkin silloin, jos aiomme yrittää toimia tavalla joka ei ole rasistinen, seksistinen ja itsekäs.

Olen esittänyt todistusaineistoa sen tueksi, ettei väestömäärä ole niinkään ongelmien syy, vaan oire muista ongelmista. Näitä ongelmia ovat mm. kysymykset yhteiskunnallisen vallan, varallisuuden ja resurssien jaosta sekä seksismi ja rasismi. Jos jatkamme keskittymistä väestölukuun näiden muiden ongelmien sijasta, hoidamme oiretta emmekä sen syytä.

Sama ajattelutapa näkyy huomatessamme oman yhteiskuntamme vankiloiden olevan ylitäynnä. Tällöin emme katso väestömme olevan liian suuri, vaan aivan liian usein toteamme yksinkertaisesti, että vankiloita on rakennettava lisää. Niin kauan kuin yhteiskuntamme "tuottaa" jatkuvasti lisää vankeja (lakien, sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden ja kostonhimoisuutemme kautta), tulemme kuitenkin tarvitsemaan enemmän ja enemmän vankiloita.

Ehkä liikaväestöongelmasta kohkaamisen sijaan meidän tulisi kysyä, minkälaiset taloudelliset, poliittiset ja sosiaaliset tekijät rohkaisevat ihmisiä synnyttämään lapsia ala-arvoisiin olosuhteisiin. Vielä tärkeämpää voi olla miettiä, miksi vielä tänä päivänä syntyneiden lasten on kärsittävä, vaikka ruokaa ja lääkehoitoja on runsaasti saatavilla. On korkea aika katsoa "väestöongelmaa" uusin silmin ja laajemmasta näkökulmasta.

Lähdeluettelo:

Brower, M. & W. Leon. The Consumer's Guide to Effective Environmental Choices.
The Union Of Concerned Scientists. New York: Three Rivers Press, 1999.
Cohen, J. How Many People Can The Earth Support? New York: W.W. Norton, 1995.