Ihmisen oppiminen

Klassisessa ehdollistumisessa on aluksi ehdoton ärsyke, jonka seurauksena on ehdoton reaktio. Kun ihminen tai eläin saavat neutraalin ärsykkeen, he eivät reagoi siihen samoin kuin ehdottomaan ärsykkeeseen. Ehdollistumisen aikana ihminen tai eläin saavat ensin neutraalin ärsykkeen, sitten ehdottoman ärsykkeen.

Välineellisessä ehdollistumisessa opitaan erehdyksen ja oikein tekemisen avulla. Siinä käytetään vahvistajaa, joka on usein palkinto, mutta voi olla myös negatiivinen vahvistaja tai rangaistus. Vahvistajan avulla saadaan ihminen tai eläin tekemään tai olemaan tekemättä jokin asia. Esimerkkinä voi olla lapsi, joka ei osaa käyttäytyä. Kun hän käyttäytyy oikein, hänet palkitaan makeisilla. Tätä kutsutaan positiiviseksi vahvistamiseksi. Positiivinen ja negatiivinen vahvistaminen on todettu tehokkaammaksi oppimiskeinoksi kuin rankaiseminen. On myös tärkeää, että vahvistaja on oikeanlainen. Nälkäiselle ruoka on hyvä vahvistaja, mutta kylläiselle se on huono, ja voi estää välineellisen ehdollistumisen toteutumisen.

Mallioppimisessa opitaan matkimalla mallia. Jos vanhemmat lyövät lapsiaan, oppii lapsikin lyömään matkimalla heitä. Oppimiseen vaikuttavat monet seikat, kuten kuinka itsenäinen tai riippuvainen oppija on ja missä valossa hän näkee koetun asian. Jos hän näkee, että mallia rangaistaan käyttäytymisestään, hän ei tee samoin kuin malli, mutta jos malli ei saa palautetta tai hänet palkitaan on todennäköisempää, että oppija matkii häntä. Tätä kutsutaan sijaisvahvistamiseksi.

Kognitiivisessa oppimisessa ihminen jäsentelee asioita ja oppii tällä tavoin uutta. Se on ihmisen kannalta kaikkein merkityksellisin, koska sen avulla ihminen on ratkaisevasti erottunut muista eläimistä. Se on luonut kulttuurievoluution. Sen avulla voimme käyttää hyväksi tietoa, joka on keksitty ennen meitä, eikä meidän tarvitse keksiä kaikkea itse. Meillä on motiivit, joiden takia opiskelemme, ja usein he, joilla on korkein motivaatio ja itseluottamus, oppivat parhaiten. Meillä on kyky myös metakognitioon, eli voimme säädellä oppimaamme. Kun saamme uutta tietoa käsittelemme sitä työmuistissamme. Esimerkiksi uuden puhelinnumeron oppiminen. Toistamme numeroa itseksemme. Tätä kutsutaan pintaprosessoinniksi. Kun opimme puhelinnumeron ulkoa, esim. käyttämällä jotakin muistimenetelmää, syväprosessoimme sitä. Se siirtyy säilömuistiin, johon mahtuu periaatteessa rajattomasti tietoa. Kun haluamme tietää puhelinnumeron, kaivamme sen esiin säilömuistista, mikä voi kuitenkin olla hankalaa aivojen suuresta tietomäärästä johtuen.