Olotilan muutos

Työpaikallakin oli hirveä hässäkkä. Avara rakennus tuntui olevan täynnä tummapukuisia journalisteja joiden joukosta työkavereitakin oli melko vaikea havaita. Jouduin vastailemaan taas samoihin kysymyksiin tuhat kertaa ja loppupuolella alkoi jo hermo mennä.

Yhtäkkiä olin kaikkien mielestä joku saatanan vapauden ryöstäjä. Eivät raukat omaa etuaan ymmärrä.

Nyt en ole enää itsekään varma tuliko sittenkään tehtyä oikeaa päätöstä, ainakin hinta oli kohtalaisen kallis. Toisaalta, jos vain itseäni ajattelen, olisi tässä voinut käydä paljon huonomminkin, en vain tiedä miten. Luultavasti vuosien saatossa alkaa oikein kunnolla kaduttaa, minua tai ehkä toisia.

Alkuhässäkän jälkeen päivä pöydän päässä sujui varsin normaaliaikataululla, mutta kaikkia asioita tuntui vain olevan järkyttävästi tavallista enemmän. Suljin puhelimen jo hyvissä ajoin, koska en olisi enää sietänyt kenenkään jossittelua ja uhkailuja. Se oli ensimmäinen huono päätös.

Kesken puheenkirjoituksen avustaja tuli ilmoittamaan, että "tänään et taida päästä mersulla kotiin."

Sillä siunaamalla hetkellä sain nenääni epämiellyttävän kumin tuoksun. Autotalliin oli siinä vaiheessa jo ihan turha juosta. Silloin alkoi hieman pelottaa. Päätin kuitenkin pysyä kannassani. Tätähän nuo sivistymättömät hölmöt eivät pilaa!

Tällä hetkellä täyttelen sopimuspapereita mikä on varsin yllättävää; luulisi, että näistä olisi päässyt jo eroon. Muutenkin koko tämä paikka on varsin yllättävä, jopa häkellyttävä. Täällä ihmiset tekevät kaiken juuri niin kuin haluan, ikään kuin ajatuksen voimalla. Valoa riittää ympäri vuorokauden enkä tiedä ollenkaan, milloin se vaihtuu vai vaihtuuko ollenkaan.

Päätin ottaa taksin. Samalla ajattelin soittavani poliisille ja tekeväni rikosilmoituksen rakkaasta V-8:stani. Ehkä turhaan, sillä epäiltyjä olisi puolitoistamiljoonaa. Ennen kun sain Pasilan poliisilaitoksen numerot näppäiltyä näytölle, taksikuski avasi yllättäen suunsa.

"Oot muuten helvetin tyhmä jätkä."

Noh kiitos vaan.

"Ei tollasta voi oikeesti tehä. Sä pilaat noilla kieltolailla helvetti meikän elämän".

Onpas ärhäkkä sauhuttelija. Yritin puhua miehelle järkeä, mutta se vain kiihdytti uuden kulkuvälineen vauhtia. Pyysin herraa pysähtymään.

Eipä oikein uskonut. Yritin heittää tv:stä tuttuja poliittisia perusteluja, mutta tuskin kukaan yllättyy kun kerron, etteivät ne auttaneet. Sitten aloin jo aavistella radikaalia olotilan muutosta.

Herra oli jo sen verran kiihtyneessä tilassa, ettei mitään ollut tehtävissä. Yritin tarttua rattiin, mutta kuski oli minua voimakkaampi.

Yhtäkkiä olimme kumpikin yhtä voimattomia.

"Sic semper tyranis!" kaikuivat viimeiset äänet autosta.

Nyt ei tarvitse huolehtia enää suomalaisten terveydestä, budjetista tai mistään muustakaan. Ongelmana on vain tiedon puute siitä elänkö ainaista unelmaani vai nukunko vain ikuisesti. Ei saamari tuo jälkimmäinen mahtaisi olla väsyttävää.

Onneksi taksikuski joutui pohjakerrokseen eikä tänne. Tämä homma ei siis voi mennä ihan päin seiniä.