Todisteet jääkaudesta

Jääkaudet, varsinkin niistä viimeisin, ovat jättäneet suuret jäljet maisemaamme. Suomen järvien muodot ovat ehkäpä näkyvin todiste siitä, että valtavat jäämassat ovat "valuneet" pois Fennoskandiasta. Pohjois-Suomessa mannerjään kulkusuunta oli kohti koillista, Keski-Suomessa ja Oulun läänissä kohti kaakkoa.

Tämä jään kulkusuunta saa aikaan järvimaisemamme yhdensuuntaisuuden ja "viiruisuuden". Esimerkiksi Itä-Suomessa järvet ovat Länsi - Itä -suuntaisia. Saattaa siis olla, että vierekkäin on useita samannäköisiä järviä.

Yksi näkyvimmistä jääkauden merkeistä ovat salpausselät eli reunamuodostumat eli poikittaisharjut. Nimi salpausselkä onkin saanut nimensä siitä, että se salpaa jokien virtauksen. Kuitenkin eroosion seurauksena vesi on "raivannut" itselleen tien poikittaisharjujen läpi. Salpausselkiä on Lahden alueella ainakin kolme ja nekin ovat samansuuntaisia. Ne ovat siis jään ulkoreunan suuntaisia.

Poikittaisharjut syntyivät, kun mannerjää pysähtyi paikalleen tuhansiksi vuosiksi ja sen eteen kasautui moreenia eli maa-ainesta, jossa on eri raekokoja. Nämä harjut ovat näkyvä merkki jääkauden aikaansaannoksista.

Kun jääkaudella syntyi poikittaisharjuja, syntyi myös pitkittäisharjuja. Ne taas ovat samansuuntaisia kuin Suomen järvet. Pitkittäisharjut syntyivät mannerjään sisällä virtaavista sulavesivirroista, jotka kuljettivat maa-ainesta kymmenien metrien korkuisiksi harjuiksi, jotka koostuvat moreenista.

Kallioissa ja niiden pinnoissa on myös todisteita mannerjäästä. Kallioiden sisällä saattaa olla muutaman metrinkin halkaisijaltaan olevia onkaloita, hiidenkirnuja. Silokalliot uurteineen ovat myös merkkejä valtaisien jäämassojen liikkeistä.

Harjujen päälläkin on jääkauden merkkejä, kuoppia, joita kutsutaan supiksi eli lukoiksi. Ne ovat syntyneet, kun jäälohkare on pyörinyt harjun päällä.

Siirtolohkareet ovat myös hyvä todiste jääkaudesta. Niitä syntyi, kun jää irrotti valtavia osia pois kallioista. Siirtolohkareita on monissa paikoissa - niin metsien kuin järvienkin keskellä.

Jääkauden lopulla suli ahtojää, minkä seurauksena Fennoskandiassa on muinaisrantoja, ns. pirunpeltoja. Tämä johtuu siitä, että merenpinta oli reippaasti nykyistä korkeammalla. Näillä alueilla on kiviä ja lohkareita, koska muinainen merenranta huuhtoi hienojakoisemman maa-aineksen pois.

Mannerjää painoi maan pintaa alaspäin, ja jääkauden jälkeen maa on alkanut kohota takaisin siihen, missä se oli ennen jääkautta. Tämän seurauksena Perämerellä maa kohoaa nopeiten, siellä mannerjää oli paksuimmillaan ja kauimmin. Vastaavasti Etelä-Suomessa maankohoamista ei tapahdu juuri lainkaan, sillä siellä jääkansi oli huomattavasti ohuempi, ja siellä jää suli aiemmin.

Maankohoamisen seurauksena Suomeen jäi "vangiksi" hylkeitä, saimaannorppia. Merenpinta oli jääkauden jälkeen niin korkealla, että hylkeet pääsivät uimaan Saimaaseen suoraan merta pitkin. Norppia onkin suojeltu huolellisesti, jotta laji säilyisi. Tulevaisuudessa maa kohoaa edelleen luultavasti jopa sen verran, että Merenkurkun kohdalta meri menee kokonaan umpeen ja Perämeren tilalle syntyy "Peräjärvi".

Jääkaudelta peräisin olevien fossiililöydöksien perusteella on myös saatu tietoa ennen jääkautta eläneistä eläinlajeista. Muun muassa sapelihammaskissa, villasarvikuono ja mammutti kuolivat sukupuuttoon jääkaudella. Fossiililöydösten ikä on onnistuttu määrittämään riittävän tarkasti, jotta voi todeta niiden olevan jääkaudelta peräisin.

Mannerjää on peittänyt Pohjois-Euroopan varmasti kymmeniäkin kertoja, ja tarvitaan vain pitkäaikaisten lämpötilakeskiarvojen laskemista muutamalla asteella, ja taas koittaa uusi, paljon jälkiä jättävä tuhansien kilometrien pituinen jäätikkö.