Muurahaiset

- Toki, rakkaani. Odota vain hetki. Kirjoitan vain tämän loppuun, kulta nuku sinä vain.

Fyysisesti olemme kehittyneitä. Rakennamme ja keksimme asioita. Myös muut eläimet ovat älykkäitä - me ihmiset vain teemme kaiken suuremmassa mittakaavassa. Mihin tietomme ja taitomme perustuvat? Luontoon. Eläimelliseen luonteeseen. Mikä tekee meistä tyypillisen eläimen? Vaisto. Vaisto tekee meistä muurahaisten kaltaisia eläimiä. Mielemme on meidän pesämme. Omatuntomme on kuningattaremme. Olemme muurahaisia, emme mitään muuta. Ilman kuningatarta, meillä ei olisi mitään mitä vaalia. Ilman pesää meillä ei olisi mitään mitä suojella. Olemme eläimiä. Olemme muurahaisia.

Suljen tietokoneeni ja siirrän sen yöpöydälle. Vieressäni nukkuu Erik. Täydellinen Erik. Varpaani tuntuvat kylmiltä ja yritän käpertyä lähemmäs Erikin lämmintä vartaloa. Hän maiskuttaa suutaan muutaman kerran ja kääntää kylkeään. Katselen häntä vielä muutaman sekunnin ja sammutan yölamppuni.

En saa unta. Ajattelen muurahaisia. Mieleni suorastaan täyttyy muurahaisista. Yksi, kaksi, kolme, neljä... Sata muurahaista, tuhat muurahaista, lukematon määrä muurahaisia... Ne täyttävät sängyn ja lopulta huoneen. Yhtäkkiä hätkähdän. Söin juuri Erikin pään.

Viisi sekuntia myöhemmin herätyskello alkaa soimaan. Ihminen ei varmasti vihaa niin paljoa mitään konetta kuin herätyskelloa. Kukaan ei voi sanoa nauttivansa sen äänestä. Ainakaan kukaan sellainen, joka on herännyt tiettyyn piipitykseen joka aamu viiden vuoden aikana. Viisi vuotta on pitkä aika kenelle tahansa.

Katselen Erikiä. Hän näyttää niin sievältä. Hän on kalpea kuin lakana, mutta silti hän näyttää tyytyväiseltä. Viattomalta. Lakanat ovat tietenkin punaiset kaikesta yöllisestä verestä, mutta se vain lisää Erikin viattomuutta. Hän ei ole paha. Hän on kiltti. Hän ei ole törkeä, hän ei ole irstas, hän ei ole ilkeä. Hän on täydellinen. Hymyilen hiljaa ja silitän Erikin poskea. Täydellinen.

Nousen istumaan sängyn laidalle. Toinen asia, jota aamuissa inhoan, on lattia. Se ei ole koskaan lämmin. Katselen lattiaa ennen kuin annan varpaideni koskettaa sitä. Irvistän mielessäni, mutta sitten ryhdistäydyn ja suuntaan energiani keittiöön. Oikealla kädelläni otan vesikannun työpöydältä, ja vasemmalla kädelläni laitan vesikraanan päälle. Ensimmäinen, toinen, kolmas, neljäs... Viimein kuudennen viivan kohdalla vesiraja ylittyy ja voin sammuttaa veden tulon. Siirrän vesikannun vihreään Philpsin kahvinkeittimeen, ja avaan samalla vasemmalla kädelläni kaapinoven. Oikealla kädelläni nostan kahvinsäilytyslaatikon työpöydälle ja alan mitata kahvia suodatinpussiin: yksi, kaksi, kolme, neljä... kuusi. Suljen kannen ja painan nappia. Siihen syttyy punainen valo. Rutiinit, tietyt polut joita kulkea, tietty tavoite johon suunnata. Muurahaiset palaavat jälleen mieleeni.

- Erik muru, minusta tuntuu että tästä päivästä tulee kaunis. Tiedän ettet voi mennä tänään töihin, mutta meidän pitäisi silti tehdä jotakin. Niin, olet oikeassa, ehkä on parempi jäädä kotiin. Minä voin leipoa meille jotakin. Haluaisitko sinä kakkua? Niin, paljon kermavaahtoa. Tiedän että pidät kermavaahdosta. Taidan käydä ostamassa siihen kynttilöitä. Voisimme pitää syntymäpäiväjuhlat äitisi kunniaksi. Tiedän Erik, hän on kuollut. Mutta se ei estä meitä juhlimasta, eihän? Tiedän, hänellä ei ole tänään syntymäpäivä. Etkö silti haluaisi juhlia? Etkö tosiaan? No, ehkä en leivo sittenkään mitään.

En saa henkeä. Pakko hengittää. Hukun. Minä hukun! Säikähdän hereille. Olen hikinen. Huone on pimeä. Tärisen. Erik on vierelläni. Hän hengittää. Huokaisen.

En saanut enää unta. Seuraavana aamuna pidin esitelmän muurahaisista. Olen pelännyt esiintymistä lapsesta saakka.