Maapallon ravinnontuotanto ja sen kehittäminen

Viljelyn lisäksi ravintoa tuotetaan planeetallamme myös muilla tavoin. Tärkeimpiä niistä ovat karjankasvatus ja kalastus; metsästyksen osuus on hyvin vähäinen. Siipi- tai nautakarjan kasvatuksessa on kuitenkin se negatiivinen puoli, että eläimille on syötettävä huomattava määrä ravintoa, jotta niistä saataisiin lihaa. Yhtä kiloa naudanlihaa kohden voidaan tarvita jopa 25 kg vehnää. Esimerkiksi sikoja kasvatettaessa hyötysuhde on parempi, mutta kulttuuriset syyt estävät usein sianlihan käytön.

Laajasta maataloudesta huolimatta suuri osa maapallon asukkaista kärsii nälästä. Puhutaan kvantitatiivisesta nälästä - ruokaa ei ole tarpeeksi - ja kvalitatiivisesta nälästä - ruokaa on riittävästi, mutta se on liian yksipuolista. Ravinnon riittävyyteen ovat vaikuttaneet negatiivisesti kehitysmaiden suuri väestönkasvu toisen maailmansodan jälkeen sekä köyhyys.

Jotta nälkäongelmat ratkeaisivat, on maailman ravinnontuotantoa kehitettävä. Mahdollisia toimenpiteitä on monenlaisia. Voidaan esimerkiksi tehostaa viljelyä suurentamalla keskimääräistä tilakokoa, kouluttamalla viljelijöitä, käyttämällä enemmän lannoitteita ja tehokkaampia maatalouskoneita. Myös geenitekniikkaa ja pitkälle jalostettuja lajikkeita voidaan hyödyntää. Näillä keinoilla satomäärät saataisiin kasvuun, mutta riskinä on, että tulokset eivät välttämättä olisi pysyviä. Tehoviljelystä voisi seurata saastumista, eroosiota ja maaperän köyhtymistä, kuten ns. "Vihreässä vallankumouksessa" kävi.

Vaihtoehtoisesti voidaan panostaa pehmeämpiin menetelmiin. Satoja voidaan lisätä luomuviljelyn avulla siten, ettei maaperä köyhdy. Voidaan myös siirtyä entistä kasvispainotteisempaan tuotantoon nälästä kärsivillä alueilla, jolloin kasvatettu vehnä ei kulu tehottoman (mutta maukkaan) liharavinnon tuottamiseen. Muillakin keinoin, esimerkiksi kastelujärjestelmiä parantamalla voidaan lisätä satoja, vähentää maaperän saastumista suolalla ja käyttää rajallisia vesivaroja tehokkaammin.

Epäilen kuitenkin, että todellinen ongelma on pikemminkin köyhyys kuin valittu viljelytapa. Maapallolla on ruuantuotantoon kelpaavia alueita riittävästi planeetan nykyisen väestön ruokkimiseen. Suomessakin on paljon kesannolla olevaa peltoa samalla kun Afrikassa nähdään nälkää. Koska ruokaa ei kuitenkaan haluta antaa ilmaiseksi ja koska kuljetuskin maksaa, maailmassa on samalla sekä ruuan ylituotantoa että nälkää.

Tuntuukin siis todennäköiseltä, että maailman ruokaongelman pysyvä ratkaisu on taloudellinen kehitys, ei niinkään ravinnontuotannon lisääminen tai tuotantotapojen muuttaminen.