Doping, urheilun kuuma puheenaihe

Dopingin historia ylettyy 1800-luvun puoleenväliin. Silloin eräs pituusennätystä kanavauintikilpailussa yrittänyt mies vietiin hoitoon lääkkeiden yliannostuksen johdosta, kirjoittaa Timo Leppäharju kolumnissaan (www.antidoping.fi). Hänen mukaansa dopingia ei pidetty ongelmana edes 1950-1960- luvuilla, vaikka kiellettyjen aineiden käyttö oli silloin jo yleistä. Dopingtestaus aloitettiin vuonna 1966 ja siitä eteenpäin testausmenetelmät ovat kehittyneet tasaisesti.

Dopingilla ei valitettavasti ole vain hyviä tulosta parantavia puolia. Monet dopingin käyttäjät ovat kuolleet nuorina. Kielletyt aineet aiheuttavat käyttäjilleen monenlaisia haittavaikutuksia, ja tämän takia ne ovat monissa maissa, Suomi mukaan lukien, kiellettyjä. Mielestäni on hyvä että doping on laitonta, koska sen haittavaikutukset ovat kiistattomia. Sitä kuitenkin käytetään, käyttöä ei voida estää kokonaan, mutta kyllä laittomuus varmasti laskee ainakin vähän käyttöintoa. Laittomuuden johdosta salakuljetus on ongelma, ja Mika Parkkosen mukaan (HS 26.1.2007) salakuljetus on lisääntynyt ja erät suurentuneet.

Moni ei dopingin käytön aloittaessaan tule ajatelleeksi haittavaikutuksia, monesti vain paremmat tulokset ja voitot siintävät jo mielessä. Joskus huippu-urheilussa kiellettyjen menetelmien käytöllä voidaan hakea puhdasta rahallista hyötyä. Vaikka huipputasolla kiinnijäämisen riski on melko suuri, kiitos aktiivisen testauksen, moni silti ryhtyy käyttämään kiellettyjä aineita.

Monelle urheilijalle varmasti on ollut kova paikka kieltäytyä dopingista. Ajatellaan että hyvin menestynyt huippu-urheilija, jolle urheilu on ammatti, kokee pahan loukkaantumisen, ja joutuu pitämään pitkän tauon harjoittelusta. Hän on jäänyt pahasti jälkeen muista eikä enää kuulu parhaimmistoon. Kovalla treenaamisella tämä urheilija voisi päästä vuodessa takaisin kärkikahinoihin. Kun tällaisessa tilanteessa joku tulee tarjoamaan ainetta, jonka avulla urheilija olisi taas voittamassa jo kuukauden treenin jälkeen, vaatii todella paljon moraalia ja lujuutta kieltäytyä tällaisesta tarjouksesta.

Jos huippu-urheilija jää kiinni, hänet leimataan heti pahaksi ja huijariksi. Seurauksitta ei tällaisesta tapauksesta pitäisi tietenkään selvitä, mutta mediakohut ovat kyllä aivan ylimitoitettuja. Kun urheilija on rangaistuksensa, joka yleensä on kaksi vuotta kilpailukieltoa, kärsinyt, pitäisi vanhat unohtaa. Ei kenenkään tulisi joutua kärsimään tällaisesta virheestä loppuelämäänsä, sitä paitsi emme voi ikinä tietää koko tarinaa tällaisten tapausten taustalla. Tietenkin urheilijan tulee hoitaa myös oma osansa ja koittaa puhdistaa mainettaan parhaansa mukaan. Mielestäni dopingista kärähtäneen urheilijan tulisi ottaa osaa dopingin vastaiseen työhön, ja kertoa dopingin haittavaikutuksista.

Kolumnissaan Timo Leppäharju (www.antidoping.fi) kertoo dopingin lisääntyneestä käytöstä harrastajien kesken. Mielestäni tämä kehitys on menossa todella huonoon suuntaan. Nykyään kaikki halutaan saada nopeasti ja mahdollisimman pienellä vaivalla. Kun media syöttää meille kuvia lihaksikkaista ja hyväkuntoisista ihmisistä, ajattelemme että haluamme olla samanlaisia. Dopingin avulla näihin tuloksiin päästään nopeammin, eikä ajatella mitä vahinkoa tällainen toiminta voi tuottaa. Pitäisi ajatella enemmän myös henkistä puolta, doping lisää mielenterveysongelmia ja agressiivisuutta. Hyvä elämä on todennäköisesti tavoitteena ja siihen tuskin päädytään, jos panostetaan vain fyysiseen puoleen ja henkinen jätetään vähemmälle.