Pimeys päivää keinuttaa

"Häivy! Poistu! Mene!" Oli huutojen kirjo, johon yhdistyivät kaikki hänen elämänsä nykyiset ohjenuorat. Mitä hän oli tehnyt tämän ansaitakseen? Syntynyt tähän kirottuun perheeseen, jossa kunnioitus oli salattu sana, vierasta kieltä. Eivät täällä tikarit lennelleet, mutta sanojen puukkosota oli jatkunut jo useamman kellotunnin ajan. Ei auta huuto, ei parku, hänen olisi vain pakko tottua.

Ei vienyt aika pahaa pois, kasvatti vain. Syvensi sen sielua riidan kipinöillä, vahvisti sen selkärankaa karjahduksen voimalla. Tämä selkäranka olisi pian niin vahva, etteivät siihen nuolenkärjet pystyisi. Tuomarin valta ei riittäisi sitä rikkomaan, eivätkä päättäjät saisi valinnoillaan sen osia toisistaan eroamaan. Vain sisäinen rike voisi luut tältä rikkoa ja viedä maton tämän pahuuden jalkojen alta.

Hän harjasi kihartuneita hiussuortuviaan, kun ovi saranat itkien paljasti hänen pelkojensa maanpäällisen helvetin. Vain hetki, ja kipu täytti kehoa sanoinkuvaamattomalla voimalla pakottaen kielen kitalakeen kuin liimatuksi. Ei päässyt huutoa, ei parkua. Sielunhätä oli käsittämätön, mutta kuri hänen sisällään ompeli nuo punaviinin sävyä hehkuvat huulet toisiinsa kiinni kuin rautalangalla ommeltuina.

Missä oli köysi, missä nuora josta ottaa tukea kun jalat eivät kantaneet. Missä oli käsi, missä tuki mihin nojautua vihanpuuskan puhaltaessa heikkoa ihmistä kohti maankamaraa. Mitä hän voi tehdä, kun kukaan ei tueksi ryhdy, ei nosta ylös ennen kuin aika päättää kaiken lopettaa.

Aamu, jolloin edes aurinko ei näyttänyt kasvojaan siihen maailmaan. Pimeys oli kaatanut sielunsa synkimmät salaisuudet poistaen kaiken kauneuden sen hetken ympäriltä. Lumi ei hohtanut viatonta valkeuttaan, vain musta jää tien pinnalla ilmoitti olemassa olostaan kaatamalla kaiken onnellisuuden pirstaleiksi pinnalleen.

Oikea sota oli alkanut. Sanat aseena sota koveni sekunti sekunnilta. Ilma oli tiheää kuin valurauta; leikkaus tästä vihan ja raivon maustamasta kakusta olisi ollut viimeinen makupala siitä haukanneelle. Syyttömät joutuivat kärsimään aseiden sielua riipivistä huudoista, jotka alistivat heidät loukkoon, sisään kyynelten lohduttoman laakson. Osumat näihin viattomiin henkiin saivat rakkauden liekin puhaltamalla sammutettavan pieneksi nuoreen tunteiden verkkoon, jossa vahvana tunnetut lämpimät ajatukset pyristelivät haukkoessaan viimeisiä henkäyksiään.

Siihen sekuntien loputtomalta tuntuvaan jonoon ei mahtunut pisaraakaan onnesta, ilosta, ei naurun remakoista. Vain synnin soittokuoro parkui molliaan ihmisten ilmaistessa vihaansa toista kohtaan. Kauhun säveltämä hetki oli saanut hattunsa kun viimeinen laukaus asetti elämän nuottirivistöön päättymättömän taukomerkin. Ikuinen hiljaisuus oli koittanut.

Eivät nuo valotkaan häntä vielä rauhoittaneet. Tietämättömät kasvot kulkivat ristiin rastiin tuolla kylmyyden sotatantereella, jonne hän ei enää koskaan palaisi. Onnelliset kasvot, tietämättöminä kaikesta siitä julmuudesta, jonka haudalla he nyt vaelsivat etsien vastauksia. Rautainen piste oli päättänyt vihanpuuskan vallan, mutta se oli samalla myös saanut syvät viillot hänen ihmiskehonsa herkimpään osaan. Nämä arvet eivät koskaan poistuisi muistuttamasta tuskan hetkistä historiassa. Vain ajanvirran kuivuminen saisi nuo rumat, syvät haavat häipymään unohduksen pohjattomaan kaivoon.

Kyynel toisensa jälkeen kulki pitkin hänen poskiensa kauniita kumpuja. Hän ei tuntenut kosketusta kasvoilla, ei kuullut kuiskausta korkealta. Kukaan ei saanut häntä ylös, hän oli kaatunut.

"Rakas, nouse ylös."

Tuntematon voima painoi hänet yhä alemmaksi. Lopulta hänen kasvonsa tunsivat jään kylmän suudelman. Kukaan ei saisi häntä ylös, hän oli kaatunut.

"Ei, en voi."

Hän ei jaksanut. Murskaantuneet unelmat kulkivat hänen mielessään raiskaten hänen onnellisuutensa rippeitä. Yhteinen polku heidän kanssaan saisi unohtua, heidän polkunsa oli saanut päätöksen. Kukaan ei saisi häntä ylös, hän oli kaatunut.

Peilikirkas jää hohti katuvalojen loistetta hänen kasvoilleen paljastaen samalla kyynelten vanan huulilta, jotka eivät hymyilleet. Silmien sisältä näkyi pettymyksen harmaa hohde ilman ilon sävähdystäkään. Edessä siintävä tie tuntui kestävän ikuisuuden, eikä hän vieläkään tiennyt, minne tämä tuntematon polku lopulta veisi. Pelko yhdessä surun tanssi pitkin ajatusten tummaa virtaa. Enää hän ei hymyillyt. Enää ei onnellisuus täyttänyt hänen ajatuksiaan. Hän oli yksin.