Rangaisten vai pakottaen?

Naispappeutta vastustaville nämä käskyt ovat taas yhtä todellisia muiden joukossa: Raamattu on ajaton kirja, ja sen kirjaimellisesti otettavat ohjeet selvästi ymmärrettävissä. Eli kun Raamattu sanoo, ettei naisen tule opettaa seurakunnassa, se on näin. Kuten lakimies käyttää oppaanaan lakikirjaa ja opettaja oppikirjaa, niin tulisi pappienkin noudattaa työssään Raamattua. Mihin muuhun uskon ja moraalin tulisi sitten perustua?

Pastoreita, jotka opettavat kirkon oppeja vastaan, rangaistaan vain piispan pienellä puhuttelulla, ja he opettavat tämän jälkeenkin vastoin kirkkoa. Yhtä löyhästi kohdellaan myös juopottelevia, tehtäviään laiminlyöneitä tai aviorikoksen tehneitä pappeja.

Näin ollen on mielestäni erittäin kohtuutonta, että vammalalainen kappalainen Jari Rankinen, joka kahdesti kieltäytyi toimittamasta messua naispastorin kanssa, tuomittiin erotettavaksi virastaan kolmeksi kuukaudeksi. Hän oli ilmoittanut jo aikaisemmin, ettei voi tehdä vastoin sitä, minkä ymmärtää Raamatun opetukseksi.

Rankinen tuomittiin siis uskonvakaumuksensa ja siten omatuntonsa mukaan toimimisen tähden, siitä syystä, että hän tunsi tekevänsä oikein. Myös satakuntalainen naiskanttori sai kahden päivän varoitusajalla lopputilin 13 vuotta kestäneestä virastaan kieltäydyttyään työskentelemästä naispapin kanssa.

Ristiriitaisinta on, ettei naispappeuden torjuminen ole kirkon opin vastaista eikä siksi kiellettyä kirkossamme. Kuten piispamme totesivat syyskuussa 2006: "Naispappeuden torjuva henkilö ei ole harhaoppinen." Mistä siis moiset tuomiot? Kirkon tavoitteena on selvästi suosion saaminen ennen kaikkea tasa-arvon korostamisen kautta.

Näin kirkko muuttuu yhä liberaalimmaksi, mikä ei kuitenkaan ratkaise sen jäsenkatoa: vuonna 2005 alle 30-vuotiaiden naisten yleisin syy kirkosta eroamiseen oli kirkon konservatiivisuus, mutta yli 60-vuotiaiden miesten sen liberaalisuus. Kirkko ei siis vain voi miellyttää kaikkia, ja nyt sen työntekijöidenkin näkemykset ovat jopa päinvastaisia.

Internetissä vanhoillisten pastoreiden puolesta tehdyn adressin allekirjoitti viikossa yli 10 000 ihmistä, mihin piispa suhtautui olankohautuksella. Asia on siis mennyt jo erittäin huolestuttavaksi, sillä kirkko ei enää itsekään pysty pitämään kiinni opistaan ja periaatteistaan.

Sen sijasta, että asiat selvitettäisiin puhumalla, on otettu mukaan kolmas osapuoli, oikeus. Tuomioistuimen päättäjät näkevät tietenkin vain syrjityn ja loukkaantuneen naispapin ja törkeästi käyttäytyneen miespapin, ei suinkaan tilanteen hankaluutta jälkimmäisen osapuolen kannalta.

Tuomioistuin katsoo siis oikeuden, ettei tule syrjityksi, suuremmaksi kuin oikeuden, ettei tarvitse toimia vastoin omaa uskonvakaumustaan. Voi olla, että asia ymmärretään myös liian maalliselta kannalta. Miksi ihmeessä miespapit ja muut seurakunnan työntekijät haluaisivat syrjiä naiskollegoitaan – ihan vain huvikseenko?

Suomen luterilainen kirkko haluaa siis nyt vaikka oikeuden kautta tukahduttaa papit, joilla vielä on Raamatun sanaan pohjautuvia periaatteita. Kuka tahansa tajuaa, että tämä on väärin ja asiaan pitäisikin löytää yhteinen kristillinen ratkaisu. Naispappeus on peruuttamaton ja vastustajien kanta pysyvä. Vanhoillisten pastorien pitäisi saada rauhassa harjoittaa työtään ilman yhteistyötä naispapin kanssa. Toiselta osapuolelta kaivataan vain ymmärrystä.

Toki tasa-arvon toteutuminen ja itsensä hyväksytyksi tunteminen ovat tärkeitä asioita, mutta niin on myös uskonvakaumuksensa mukaan toimiminen. Työaikojen pieni sumpliminen ei siis pitäisi olla liikaa vaadittu – on toinen asia tietenkin, jos siihen ei löydy halukkuutta.