On aurinkoinen kesäpäivä. Taivas on täysin pilvetön, lämpötila lähentelee kolmeakymmentä celsiusastetta eikä sateesta ole tietoakaan. Oravat temmeltävät niityllä ja linnut visertävät. Lapset pelailevat ulkona pelejä, käyvät uimassa ja syövät jäätelöä. Kuitenkin yksi poika istuu kotona sohvan nurkassa kirja kädessä. Tuolla pojalla on ruskeat hiukset, silmälasit ja hänen ihonsa on kalpea kuin lakana. Poika välillä naurahtaa itsekseen kirjalleen ja siemailee vähän väliä mehua, jota hänen äitinsä hänelle tuo.
|
Lähetä aineesi julkaistavaksi!
Kotiaine.com julkaisee käyttäjien kouluaineita ja esseitä, ala-asteelta yliopistotasoon asti. Lähetä omasi!
Julkaiseminen on vaivatonta. Voit laittaa aineesi esille omalla nimelläsi, nimimerkillä tai täysin nimettömästi. Saat
mielipiteesi julki ja usein myös palautetta kommentointitoimintomme kautta. Lue lisää!
|
Tuo poika en ole minä. Itse asiassa minulla ei ole hajuakaan, kuka tuo poika on, mutta sen tiedän, että itse kuulun poikiin, jotka pelailivat ulkona. En ole koskaan varsinaisesti suurella innolla kirjoja lukenut. Pienempänä luin kirjoja silloin tällöin, mutta nykyään vähemmän.Lukijana olen melko laiska. En jaksa lukea kirjoja, elleivät ne kiinnosta minua suuresti. Ne kirjat, jotka minua kiinnostavat, ovat ikävä kyllä melko harvassa. Varhaisimmat "kirjamuistoni" sijoittuvat ajalle, kun olin noin kolmivuotias. Äitini yleensä luki minulle iltaisin lastenkirjoja. Näitä kirjoja olivat mm. jotkut Mauri Kunnaksen kirjoittamat teokset. Toki muitakin oli, mutta Kunnaksen teokset ovat ainoita, joita muistan. Tämän iltalukemisen tarkoituksena yleensä oli vain saada minut nukahtamaan. Muistan myös, että silloin tällöin vanhempi veljeni Mikko luki minulle iltasadun, mutta pääasiassa lukijana esiintyi äiti. Lukemaan opin, kun olin viisi vuotta vanha. Aluksi luin lähinnä vain sarjakuvia ja kirjoja, joissa oli paljon kuvia. Tuolloin suosikkini oli Aku Ankka. Noihin aikoihin lukeminen oli vielä kuitenkin niin hidasta, että lukemiseni oli kovin vähäistä. Vielä silloinkin äiti luki minulle iltaisin erilaisia kirjoja. Kolmannella luokalla ollessani äiti yritti kovasti saada minua lukemaan ja osteli minulle kaikenlaisia kirjoja. Tulos oli silti pitkään melko huono. Sitten eräänä päivänä äiti toi minulle Anders Jacobssonin ja Sören Olssonin kirjoittaman Lasse-kirjasarjan teoksen. Innostuin lukemaan tuon kirjan parissa viikossa. Äitikin yllättyi moisesta, sillä harrastukset veivät tuolloin niin paljon aikaa, että yleensä jos kirjan luin, siihen meni puolisen vuotta. Tästä alkoi elämässäni vaihe, jolloin luin säännöllisesti. Tapanani oli lukea aina iltaisin ennen nukkumaanmenoa, että uni tulisi paremmin. Ensin luin Lasse-kirjasarjan kirjoja. Sitten löysin kirjahyllystämme myös Anders Jacobssonin ja Sören Olssonin kirjoittaman Bertin päiväkirjan, jota veljeni olivat ilmeisesti aiemmin lukeneet. Jälleen pidin kirjasta paljon. Parin vuoden aikana sain luetuksi parikymmentä kirjaa, joista kaikki olivat jommankumman edellä mainitun kirjasarjan kirjoja. Luettuani Bert- ja Lasse-kirjoja minusta tuli ehkä hieman humoristisempi, kuin mitä ennen olin. Nuo kirjathan eivät ole kovin vakavia eivätkä sisällä suurta draamaa. Itse en pidä kovinkaan paljoa vakavista kirjoista, sillä elämästä vakavuutta löytyy muutenkin tarpeeksi. Jos haluan rentoutua kirjan parissa, se ei saa olla kirja, jossa sarjamurhaaja tappaa puolet Suomesta. Sellainen saa ihmiset vain liian vakavaksi. Tämä on kuitenkin vain minun mielipiteeni. Viidennellä luokalla löysin elämääni J.K. Rowlingin Harry Potter -kirjat. Itse en näistä kirjoista pitänyt juurikaan, mutta koska kaikki kaverit niitä lukivat, niin pakkohan minunkin oli. Ala-asteen aikana luin myös muutaman urheilijan elämäkerran. Näistä esimerkkeinä voisin mainita Wayne Gretzkyn sekä Colin Montgomerien elämäkerrat. Ne luin puhtaasti siitä syystä, että näin saatoin oppia, mitä he olivat pienenä menestyksen eteen tehneet ja mitä se oli heiltä vaatinut. Se oli minusta erittäin mielenkiintoista, vaikka muut saattavat pitää elämäkertoja tylsinä. Yläasteen aikana luin hyvin vähän. Seitsemännen ja kahdeksannen luokan aikana luin muutamia Arto Paasilinnan kirjoja. Yhden Ilkka Remeksen kirjan luin seitsemännen luokan jouluna ihan vain siksi, että ei olisi kohteliasta heittää nurkkaan kirja, jonka olin joululahjaksi saanut. Edellä mainittujen lisäksi luin vain koulun äidinkielen tunneilla luettaviksi annettuja kirjoja. Niiden nimet ja kirjoittajat ovat ikävä kyllä jo päässeet unohtumaan. Muitakin kirjoja olen ryhtynyt lukemaan, mutta lähes kaikki niistä ovat jääneet muutaman luvun jälkeen kesken. En vain yksinkertaisesti ole nähnyt hyödylliseksi lukea kirjaa, jonka lukeminen tuntuu epämiellyttävältä. Olen enemmänkin televisiosukupolvea. Kuvahan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Sanotaan, että lukeminen sivistää. Tämä herättää mielessäni monia kysymyksiä: Miten? Onko todella noin? Mikä saa ihmiset ajattelemaan noin? En vain käsitä sitä, miten lukeminen sivistää. Myönnettäköön, että kirjoista oppii paljon ja niitä lukemalla saa päähänsä erilaisia ajatuksia, mutta eivätkö televisio ja nykypäivän muut laitteet aja saman asian, mutta vain nopeammassa muodossa? Millainen sitten olisin, jos olisin aikoinani lukenut enemmän? Jos olisin elämäni viettänyt kirjojen ääressä, minulla olisi luultavasti parempi mielikuvitus. Toisaalta nostaisin luultavasti 40 kg vähemmän penkistä. Ehkä olisin lihavampi. Ehkä en. Nämä ovat vain arvailuja, eikä kukaan voi tietää, miten enemmän lukeminen olisi minuun vaikuttanut. Sen vain tiedän, että hyvin on elämä tähän asti vähälläkin lukemisella mennyt, enkä aio tapojani muuttaa.
|