Neiti ja iltapäivä

Vaikka jos totta puhutaan, niin ei hän ole mikään kaunotar. Ehkä jos hänen silmänsä eivät olisi tuolla tavalla oudosti puoliummessa, suu olisi hieman täyteläisempi eikä vain suora viiva ja jos nenä ei olisi noin pysty – ehkä sitten häntä voisi kauniiksi sanoa. Toisaalta hän kyllä näyttää viehättävältä omalla erikoisella tavallaan. Hän on kuin abstrakti maalaus, tai kuin erikoinen eläin tai kuin sininen runon pätkä. Jollain tavalla tulee mieleen menninkäinen. Joskus tekisi mielen vilkaista hänen korviaan, josko ne suippenisivat kärkiinsä.

Hänen tämän hetkiset ajatuksensa on helppo arvata. Hän on nimittäin kuin avoin kirja kun hän lukee mitä tahansa tekstiä: aina samat kulmakarvojen kohotukset, kevyt nyökkäys ja vielä napakka napautus sormenpäällä pöytää. Hänen lukiessaan satua tai romaania voit päätellä kirjan henkilöiden tarinan neidin ilmeitä tarkastelemalla. Hän lausuu heidän vuorosanojaan ääneti, hän matkii ilmeillään heidän ilmeitään. Joskus hän on säikäyttänyt junavaunullisen ihmisiä nauramalla kolkosti ilkeän professorin äänellään ja yllättänyt kirjastovirkailijan ”romanttisella” huokauksellaan.

Nytkin neidin vain lukiessaan kahvilan hinnastoa huomaa hänen ilmehtivän: hän esittää ilmeisesti ranskalaista tarjoilijaa, joka hypistelee näkymättömiä viiksiään. Tyttö on selvästi haaveilija. Hän on kastanut varpaansa satujen virtaan jo nuorena, ja jos häntä ei traagiset tapahtumat kohtaa, niin sellaisena hän varmaan pysyykin. Toisaalta, hän vaikuttaa juuri sellaiselta sankarittarelta, joka hirveän tapahtuman kohdatessaan kääntää sen kuitenkin jotenkin voitokseen.

Neiti on vihdoin tehnyt päätöksensä. Hän astelee hiukan liukastelevin askelin kohti kassaa – hänellä on nimittäin märät korkokengät jalassaan - ihmeen päättäväinen ilme kasvoillaan.
Hän sanoo: ”Yksi kahvi kiitos.”
Sitten hän nyökkää selkeästi tyytyväisenä. Kahvin saatuaan neiti astelee takaisin vakiopaikalleen kahvilan nurkkaan. Kaiken rohkeutensa hän näytti keränneen noita askelia, noita yksinkertaisia sanoja varten. Ja hänen ilmeensä - niin hullunkurinen kaikessa vakavuudessaankin.

Neiti istuu iltaan saakka tuossa samassa pöydässä, aina välillä uuden kahvin tilaten, välillä vilkaisten kelloa. Selvästikään hän ei oikeasti välitä mitä aikaa se näyttää. Luultavasti hänestä tuntuu vain turvalliselta, kun on jotain mitä katsoa. Hän hengittää hitaasti. Joka kahvin siemauksen jälkeen hän huokaisee teatraalisesti syvään, varmana siitä että koko maailma tarkkailee hänen jokaista liikahdustaan. Eikä neidin katseella ole yhtäkään kiintopistettä koko universumissa, sillä hän katselee ajan ja paikan lävitse. Hänen kasvojensa vakavuus ja hengityksensä rauha nielee vuosia ja sekunteja kuin kultaista hunajaa. Se valuu hitaasti hänen kurkustaan alas ja täyttää hänet lämpimän raukealla mielihyvällä. Koko tämä päivä on eletty vain tätä kahvikuppia varten!

”Neiti, suljemme kahvion 10 minuutin kuluttua.” Neiti tuijottaa vielä hetken aikaa tyhjyyteen. Vihdoin hän tuntuu heräävän horroksestaan. Kohtaan tiukimman katseen, jonka olen ikinä nähnyt, kuin olisin häirinnyt kahvilan kuningatarta. Hän ilmeisesti tajuaa tämän, punastuu ja korjailee kauhistuneita hiussuortuviaan. ”Niin, aivan, kiitos.” Hän nousee pöydästä, ja äskeinen tuikeus on tiessään, tilalle on tullut nolostunut tyttö.

Hän kopistelee nopeasti poispäin – ja pysähtyy. Näen hänen hämmentyneenä pälyilevän ympärilleen. Hän on yllättynyt, ikään kuin ei muistaisi koskaan edes astuneensa sisään koko kuppilaan. Sitten selkä suoristuu, hiukset palaavat taas takaisin iloiseen sekamelskaansa. Iho sähköistyy. Hän kohauttaa dramaattisesti ja harjoitellusti harteitaan, hän astelee ulko-ovelle. Neiti sukeltaa ulos yönpimeyteen, silmät kiiluen kaupungin neonvaloissa.