Ihminen on ihmiselle susi

Ahmatovan runossa puhuja tuntee elävänsä täsmällistä, turhankin tarkkaa elämää, toisten ihmisten määrätessä ajankäytön: "Kun kello vedetään - minä kukun.". Mannisen runossa puhuja ei enää elä elämäänsä tämänkään vertaa. Hän pysyttelee vain olemassa, elämän hiljalleen liukuen ohitse; "Istun ja tuijotan, hiljaa/tummuu ympärillä yö.". Työhön hän suhtautuu negatiivisesti: "Sen siis vaivasta viljaa/suo elon suottatyö.", kun taas Ahmatovan runossa puhuja tekee kuten määrätään eikä tunnu tietävän paremmasta. Hänellä ei ole käsitystä siitä, millaista elämä voisi edes olla, hän elää käkenä kellossa "--/kadehtimatta metsän lintuja.".

Modus vivendi sisältää myös elämänohjeita ihmisten välisiin suhteisiin, mitä Ahmatovan runosta en löydä. Puhuja tuntuu ikään kuin kehottavan mielistelemään; "Tusina tuttuja osta,/sanoihin sanoja myö,/--", ja piilottamaan itsensä erilaisten roolien alle: "--/naamioitas älä nosta,/--". Näin menestyt paremmin ihmissuhteissasi, eli "--/kauppa se leiville lyö.".

Modus vivendin viimeisessä säkeistössä piilee katkeruutta tehtyjen ja tekemättä jätettyjen asioiden puolesta. "Tunnolle kapalo kaavan,/--", omat tunteet puhuja on peittänyt käyttäytymällä normien mukaan ja sitomalla tästä aiheutuneelle mielipahalle "suukapulan"; "--/tuskalle kapulavyö.". Syynkin tavalle puhuja selittää: "--/näyttämätöntä haavan/ei susi sutta syö.", ei saa paljastaa tunteitaan ja heikkouksiaan, ettei muutu helposti saalistettavaksi lampaaksi susien silmissä.

Ahmatovan runossa ei ole ohjeita elämän varalle, mutta samankaltaista katkeruutta elämää kohtaan löytyy. "Tiedätkö, sellaista/kohtaloa voi toivoa/vain viholliselle." - sellaista, eli maailman palvomista käkikellona.

Runon ensi säkeet viittaavat nykyaikaan, joten pelkääkö runon puhuja elävänsä koko elämänsä ylikontrolloidusti, kun mainitsee kohtalon? Hän puhuu tulevasta, kun taas Mannisen runon puhuja kertoi jo tehdyistä virheistä. Voiko "vihollinen" Ahmatovan runossa olla verrattavissa Mannisen runon "susiin"?

Ahmatovan runon puhuja ehkä kuitenkin arveli elävänsä jotenkin vääristynyttä elämää taipuessaan toisten tahtoon: "Elän kuin käki kellossa/--". Kokonaisuutena runoa ajtellassani mietin, että runon puhuja on ehkä hieman lapsenomaisen naiivi meneillä olevasta elämästään kertoessaan. Mannisen runossa taas puhuja on ehkä "vanhempi henkilö", koska jakaa elämänohjeita ja ymmärtää tehneensä virheet: "Sen siis vaivasta viljaa/suo elon suottatyö.". Eli hänelle on elämällä loppumetreillä annettavana vaivainen palkka kovasta työstä.

Molemmissa runoissa katkeruus elämää kohtaan, menneitä ja tulevia virheitä kohtaan juontuu lopulta ihmisen petollisuuteen. Elämä on teeskentelyä täynnä, mutta eihän kukaan tahdo joutua suden kitaan?