Vangitseva kuva

Eräänä iltana kun Sarah oli jo hieman myöhässä palauttamassa vuokraamaansa elokuvaa, hän törmäsi kulman takana seisoskelevaan vanhaan mieheen. DVD-kotelot lensivät hänen kädestään ja Sarah kaatui käsiensä varaan.

Kadulla olevat pienet kivet hiersivät verisen haavan Sarahin käteen. Sarah keräsi kotelot nopeasti, vaikka häntä sattui. Sarah juoksi museolle päin, koska hän tiesi että siellä oli paljon ensiapu-tarvikkeita, muun muassa haavasidettä. Hän heitti DVD:t taitavasti kotelot palautuslaatikkoon juostessaan vuokraamon ohi museota päin.

Avaimet tärisivät Sarahin käsissä, kun hän yritti epätoivoisesti avata museon valtavaa puuovea. Vihdoin hän pääsi sisälle. Museo näytti todella pelottavalta, kun se oli tyhjä.

Yleensä Sarah ei käynyt työajan jälkeen museolla, mutta nyt hänellä ei ollut paljon vaihtoehtoja. Kotona ei ollut laastareita, tai edes sidettä hänen haavojaan varten. Sarah lähti kävelemään takahuonetta päin, pitkän käytävän kautta.

Käytävän päässä hän näki ison taulun. Sitä taulua hän ei ikinä ole nähnyt, Sarah oli ihmeissään. Hän meni taulua kohti hitaasti kävellen, ja se alkoi kiinnostamaan häntä suunnattomaasti. Ihan kuin se vetäisi häntä puoleensa.

Sarah katsoi taulua tarkemmin, hän näki siinä pienen tytön joka istui pienen kaivon vieressä ja katsoi häntä suoraan silmiin. Sarahin läpi menivät kylmät väreet. Hänestä tuntui kuin tyttö yrittäisi sanoa hänelle jotain, aivan kuin tyttö yrittäisi varoittaa häntä jostain.

Yhtäkkiä Sarah muisti haavansa, joka vuoti jo hänen vaatteilleen. Hän lahti juoksemaan kohti takahuonetta, jossa olisi lääkekaapppi.

Sarah avasi lääkekaapin, otti sitten ja kääri sen kätensä ympärille. Hän mietti pitäisikö hänen mennä vielä katsomaan sitä taulua, vai mennä kotiin. Hän päätti mennä kotiin, ja katsoa taulua sitten päivällä luonnonvalossa.

Seuraavana aamuna Sarahilla oli outo tunne, häntä kaiversi vieläkin se maalaus, ja se tyttö joka yritti sanoa hänelle jotain. Sarah otti jääkaapista tuoreen appelsiinin ja teki siitä mehua. Hän joi tyytyväisenä mehunsa ja katsahti kelloa. Kymmentä yli yhdeksän, hänellä tuli kiire.

Sarah kiiruhti pukemaan ja laittoi nopeasti koiralleen Abbylle ruokaa. Hän juoksi rappuset alas ja meni bussipysäkille, sieltä tulisi vasta
kahdenkymmenen minuutin päästä bussi. Sarah päätti mennä juoksemalla. Hän kurvasi kulmalle ja pum! Hän törmäsi johonkin, ja hän huomasi että se oli se sama tyyppi johon hän eilen illalla törmäsi. Sarah meinasi alkaa meuhkaamaan asiasta tyypille, mutta jätti sen tekemättä kun muisti että hänellä oli kiire.

Museolle päästyään hän juoksi heti pitkälle käytävälle, sinne päin missä taulu on. Mutta yhtäkkiä hän huomasi jotain. Taulu oli poissa. Sarah mietti että olikohan hän muistanut väärin, jos se olikin toisessa päässä
käytävää. Mutta ei, hän ei nähnyt sielläkään mitään.

Hän mietti että pitäisiköhän käydä kysymässä infosta, onko taulu siirretty jonnekkin. Mutta hänen ajatuksensa katkesivat kun Diego huusi hänelle käytävältä:

- Hei Sarah! Sun kierros alkaa kohta, hän huusi.
- Joojoo, tuun kohta käyn vaan nopeesti tuolla infossa, Sarah huusi takaisin.
- No todella nopeesti sitten, sulla ei oo kauheesti aikaa tuhlattavana, kun oot jo muutenki myöhässä, Diego sanoi ärsyyntyneenä
- No laita jo laput valmiiksi, jos sulla kerran aikaa on! Sarah kivahti.

Sen jälkeen Diego lähti aulaa päin, ja Sarah reippaasti hölkkäämään infoon.

Infossa kukaan ei tiennyt mitään isosta taulusta, jossa oli pieni tyttö kaivolla. Sarah kysyi monta kertaa, mutta se ei tuottanut tulosta. Häntä harmitti, ettei hän eilen tutkinut kuvaa tarkemmin. Ja samaan aikaan hän ihmetteli, minne se taulu oli hävinnyt ja miksei kukaan tiennyt siitä.

Yhtäkkiä Sarahille tuli vielä oudompi olo kuin aamulla. Hänen silmissään välähti sen tytön kuva, ja nyt hänestä tuntui ihan kuin alkaisi sulaa. Ja sitten hän katsoi jalkojaan, ne alkoivat pienentyä ja sulaa.

Sarah alkoi huutamaan apua, hänen sydämmensä alkoi pamppailemaan. Hänestä tuntui siltä että hänet vedetään maan alle. Hän vain suli ja suli, eikä siinä näkynyt loppua. Sarahin avunhuudot eivät auttaneet, tuntui kuin kukaan ei edes kuulisi niitä. Sitten hän huomasi että oli kaivon reunalla. Ja hän näki sen maalauksen tytön vieressään, tyttö sanoi hänelle:

- Tule mukaan.
- Minne mukaan? Sarah kysyi.
- Tule mukaan, tyttö vain sanoi ja hyppäsi.
- EII ?äL?ä HYPP?ä?ä ! Sarah huusi kurkku suorana.

Sarah alkoi huomaamattaan pikku hiljaa kaatua. Sarah alkoi huojua ja kaatua kohti kaivon pohjaa. Ja niin hän putosi. Hänestä tuntui kuin hän osaisi lentää, muistot pyörivät hänelle niinkuin filminauhana. Kuin hänen elämänsä näytettäisiin hänelle elokuvana. Sarah huomasi että kaivon pohja alkoi lähestyä. Ja sitten kaikki pimeni.