Onnellinen lapsuus

Edellä mainitun kaltaiset tilanteet ovat melko tavallisia monien lapsiperheiden arjessa. Tästä on olemassa itsellänikin omakohtaisia kokemuksia... Mutta mitä oikeastaan on onnellinen lapsuus? Kuka määrittelee, milloin joku on onnellinen? Itselleni onnellisuus merkitsee kahta asiaa: hyvää oloa ja tunnetta siitä, että elämä on hyvää. Toisilla taas on varmasti tästä eriäviä mielipiteitä. Onnellisuutta onkin vaikea määritellä yksioikoisesti. Onnellisuus on monien tekijöiden summa.

Palataanpa takaisin alun esimerkkiin. Ovatko riitatilanteet onnen perusta? Ovatko ne tarpeellisia? Riidathan eivät ole itsessään kovin iloisia tapahtumia, mutta näkemykset asioista harvoin muuttuvat ilman (pientä) sanaharkkaa. Varsinkin, jos keskitytään lapsen ja vanhemman tai muun aikuisen välisiin konflikteihin, on ilmiselvää, että hyvin harvoin keskustelu etenee rauhallisesti väittelyn muodossa. Tämä johtuu jo pelkästään ikäerosta ja aikuisen auktoriteetista mutta usein myös jyrkistä näkemyseroista.

Syy siihen, miksi otin riitatilanteet vahvasti esille on se, että kasvatuksella on ehdottomasti yksi tärkeimmistä rooleista onnellisen lapsuuden kannalta. Kasvatustapoja on lukemattomia, mutta ne kaikki voidaan asettaa janalle, jonka ääripäät ovat vapaa ja tiukka kasvaus. Onnelliseen lapsuuteen vaikuttaa merkittävästi, mihin kohtaan tätä janaa lapsen kasvatus sijoittuu.

Vapaassa kasvatuksessa lapsi voi kirjaimellisesti elää melko vapaasti ja hän oppii etsimään omia rajojaan. Riitoja ei myöskään usein synny. Lapsi on luultavasti tyytyväinen - ainakin jonkin aikaa - ja näennäisesti onnellinen, mutta onko tämä todella lapsen edun mukaista? Useimmiten vapaa kasvatus aiheuttaa niin paljon paheita lapselle, että se ei ole hyvä vaihtoehto.

Voin kertoa esimerkin vapaan kasvatuksen haitoista erään tuntemani henkilön kautta. Olen tuntenut kyseisen pojan kahdeksanvuotiaasta saakka, ja olen nähnyt lähietäisyydeltä, kuinka hänen vanhempansa eivät ole huolehtineet hänestä tarpeeksi eivätkä ole asettaneet hänelle tarpeeksi rajoja. Nämä ovat johtaneet siihen, että nykyään tämä 13-vuotias poika polttaa tupakkaa, käyttää nuuskaa ja juo satunnaisesti alkoholijuomia. Lisäksi hänen koulumenestyksensä on heikentynyt vuosi vuodelta ja hänen kaveripiirinsä on tietääkseni supistunut. (Viimeisestä en ole aivan varma.)

Vapaan kasvatuksen ongelmat koskevat myös tyttöjä: edellä mainitulla pojalla on isosisko. Hänellä olen huomannut samantapaisia asioita kuin pikkuveljellään, mutta lievempinä. Pojan isosisko ei käytä päihteitä yhtä paljon kuin veljensä, mutta hänen käytöksensä on sitäkin pöyristyttävämpää.

Vapaan kasvatuksen haittapuolia on valtava määrä: onnettomuuksia sattuu enemmän, koska vanhemmat eivät kiellä lapsiltaan asioita tarpeeksi, lapsi ei opi moraalia eikä etiikkaa, vastuuntunto on heikko, koska sitäkään lapsi ei opi, päihteidenkäytön aloittaminen on todennäköistä, kuten esimerkissäni mainitsin ja varsinkaan käytöstapoja lapsi ei opi kunnolla, hyvä jos lainkaan. Nyt voisi kysyä, onko vapaa kasvatus oikeasti lapsen parhaaksi. Tekeekö se hänestä oikeasti onnellisen?

Tiukkaan kasvatukseen voin antaa esimerkin omasta elämästäni. Minulle on asetettu tiukat rajat pienestä pitäen, ja se on poikinut monta kymmentä vakavaa riitaa. Näiden kaikkien vuosien jälkeen voin todeta, että olen erittäin tyytyväinen vanhempiini ja olen - näin karkeasti sanoen - elänyt melko onnellisen lapsuuden. Siitä rasavillistä sekopäästä, kahdeksanvuotiaasta "mäsaantehdämitämähaluun"-kakarasta, on kasvanut selkeästi omilla aivoilla ajatteleva 15-vuotias. Kaikki kunnia tästä menee yksinoikeudella vanhemmilleni ja heidän kurinpidolleen.

Seuraavaksi haluaisin oikaista yhden asian: en missään nimessä ole tiukkapipoisen totaalikasvatuksen kannalla - en todellakaan. Kyllähän tiukassa kasvatuksessa on huonotkin puolensa. Elämä ei läheskään aina ole mitään ruusuilla tanssimista, ja varsinkin uhma- ja murrosiässä saattaa esiintyä hyvin paljon erimielisyyksiä ja riitoja, kun lapsi haluaa enemmän vapautta ja määräysvaltaa. Pitää kuitenkin muistaa, että lapsen ei pidä antaa itse päättää kasvatuksestaan.

Kasvatus on tärkeässä roolissa, kun puhutaan onnellisesta lapsuudesta, mutta niin ovat seuraavatkin asiat: kuinka paljon vanhemmat rakastavat lastaan, ja kuinka paljon lapsi saa kokea tätä rakkautta. Erittäin tiukka tai erittäin vapaa kasvatus nimittäin eivät kumpikaan ole hyväksi lapselle eivätkä tee häntä onnelliseksi. Oikeaan kasvatukseen ei voi antaa ohjeita, mutta vastaus löytyy kultaisesta keskitiestä: ehkä hiukan lähempää tiukkaa kasvatusta kuin vapaata, koska vapaan kasvatuksen haitat nousevat usein tiukkaa suuremmiksi, kuten aiemmin perustelin.

Harrastukset on myös tärkeä onnen osa-alue; yleisemmin voisi puhua itseilmaisusta. Kaikenlainen sellainen toiminta, jossa lapsi saa toteuttaa itseään, on hyväksi. Ilman itseilmaisun mahdollisuutta lapsi siirtyy helposti toteuttamaan itseään rikolliselle polulle, kuten olemme saaneet huomata kouluampumisten ja graffitien kautta.

Huumoria ei voi koskaan korostaa liikaa. Se ei tietenkään sovi aivan kaikkiin tilanteisiin, mutta onnellisuus on iloa ja huumori on lapselle paras ilon lähde.

Tiedon välittäminen lapselle on jopa yllättävän suuressa osassa lapsen onnellisuuden kannalta. Lapsethan ovat erittäin ahkeria kysymään kaikkea. Heille pitää antaa lupa kysyä mistä vaan ihan mitä vaan, koska tällöin lapsi tietää, että vanhempaan voi luottaa. Lapselle pitää myös antaa tietoa kaikista välttämättömistä asioista. Muuten lapsi saa väärää tietoa eri lähteistä tai muodostaa omia käsityksiään, jotka ovat useimmiten vääriä. Nämä saattavat lapsen ongelmiin, eivätkä ainakaan tee häntä onnelliseksi.

Tämäkin seikka liittyy edelliseen, tiedon välittämiseen: kun lapselta kielletään jotain, pitää selittää, miksi se kiellettiin. Muussa tapauksessa lapsi ei voi ymmärtää, miksi kielto on olemassa, eikä hän varmasti lopeta kiellon rikkomista.

Oikea määrä sympatiaa epäonnistumisen, vahingon, onnettomuuden tai muun vastaavan hetkellä vaikuttaa merkittävästi lapsen toipumiseen, ja lujittaa vanhemman ja lapsen suhdetta. Vääränlainen sympatia taas antaa lapselle joko sellaisen kuvan, että vanhempi ei välitä tai että hän ylireagoi, mikä turhauttaa lasta. Tiivistettynä voisi sanoa seuraavaa: oikea määrä sympatiaa tekee onnelliseksi.

Vanhemman olisi myös hyvä olla kannustava ja rohkaista lasta kokeilemaan uusia asioita. Näin lapsi saa positiivisia kokemuksia eikä masennu. Omaan onnellisuuteeni varsinkin tämä seikka on vaikuttanut huomattavasti. Vanhempani ovat tukeneet ja kannustaneet minua oikealla hetkellä. He ovat kuitenkin vältelleet painostamista; se jos mikä on erittäin haitallista, koska ahdistumisen vaara on suuri.

Vanhempien oma hyvinvointi on ensiarvoisen tärkeää. Lapsi ei nimittäin voi olla onnellinen, jos vanhemmat ovat työttömiä narkkareita, joiden talous on retuperällä.

Yksi kasvatusta sivuava seikka on väkivaltakasvatus. Olen jyrkästi ruumiillista kurittamista vastaan, koska olen itse kokenut sen huonot puolet. Vanhempani sovelsivat vielä muutama vuosi sitten väkivaltarangaistuksia, mutta ovat nykyään - onneksi - päätyneet lopettamaan lyömiset ja tukistamiset. Ruumiillinen kurittaminen ei oikeasti auta mitenkään, vaan aiheuttaa kohtuuttomasti pahaa mieltä ja traumoja lapselle. Muiden keinojen käyttäminen on aivan yhtä tehokasta, mutta niiden haittapuolet jäävät selkeästi pienemmiksi. Väärinymmärrykset kuuluvat muiden metodien suurimpiin haittoihin, mutta ne eivät ole mitään verrattuna traumoihin.

Tiivistetysti voisi sanoa, että lapsen täytyy saada elää rajoitetun vapaasti. Vanhempien näyttämä esimerkki on tärkeässä roolissa, koska se vaikuttaa myös tuleviin sukupolviin, kun heidän lapsensa saavat lapsia ja siirtävät saamansa kasvatuksen mitä todennäköisimmin eteenpäin. Kun vanhemmat siirtävät hyvät puolensa lapsiinsa, lapsista kasvaa järkeviä ja eettisiä aikuisia, ja samalla vanhemmat antavat heille onnellisen lapsuuden.