Enemmän kuin tuhat sanaa

Eroavaisuus herättää ajatuksia presidenttien kohtaamien poliittisten haasteiden erilaisuudesta. Kekkosen hallituskausi osui aikaan, jolloin presidenteillämme oli yksi selkeä tehtävä ylitse muiden: pitää Suomi itsenäisenä ja välttää konfliktit Neuvostoliiton kanssa. Maailma oli teräväpiirteisesti jakautunut itään ja länteen, joiden puristuksessa pieni Suomi parhaansa mukaan tasapainoili. Liiallinen Neuvostoliiton myötäily olisi tehnyt meistä sätkynuken, liian vähäinen olisi saanut Kremlin nostamaan Leningradin sotilaspiirin valmiustilaa.

Halosen kohtaamat ongelmat ovat hyvin toisenlaisia. Neuvostoliiton hajottua maailmassa on enää yksi supervalta. Muilta osin planeettamme on sirpaloitunut lukuisten eri intressiryhmien ja valtioiden temmellyskentäksi. Enää ei ole kyse Neuvostoliitosta, vaan Saksan taloudesta, ympäristönsuojelusta, globalisaatiosta ja YK:n rakenneuudistuksesta. Tätä taustaa vasten maalausten tarkkuuden eroa on helppo ymmärtää. Selkeä on vaihtunut epämääräiseen, aivan kuten todellisuudessakin.

Glazunovin pikkutarkkaa realismia ja Wardin suurpiirteistä tyyliä voi verrata toisestakin näkökulmasta. Kekkosen kuvasta voi nähdä vain yhden, yhteisen totuuden. Asiat ovat siten, kuin ne maalauksessa esitetään ja sillä sipuli. Katsojalle ei jätetä tarpeetonta tulkinnanvaraa, asiat on mietitty jo valmiiksi.

Wardi lähestyy kysymystä täysin toisesta suunnasta. Teosta tarkastelevalle annetaan vain ääriviivat, taiteilijan oma vaikutelma ja tunnelma. Loppu jätetään itse kunkin pääteltäväksi. Muotokuvassa voi nähdä koko kansan oman Muumimamman tai helvetin tulessa käsiään lämmittävän feministipaholaisen, katsojan näkökulmasta riippuen.

Molemmista muotokuvista heijastuukin aikansa henki. Glazunov on maalannut omansa aikana, jolloin kansallinen yhtenäisyys ja yhteisöllisyys olivat tärkeitä arvoja. Oli olemassa tarkka kuva suomalaisesta, siitä millainen hän oli, mitä hän arvosti ja mitä hän halusi tulevaisuudelta. Kansamme ja sen eri ryhmien välisiä samankaltaisuuksia korostettiin ja eroavaisuuksia vähäteltiin. Rakennettiin Ruotsin kaltaista hyvinvointivaltiota suomalaisena mukaelmana.

Wardin teoksen tulkinnanvaraisuus ja sumeus peilaa aikaa, joka on korottanut yksilön jumalaksi. Solidaarisuus ja kansallinen yhtenäisyys ovat menneisyyttä. Tärkeitä ovat nyt yksilön omat tunteet, vaikutelmat ja identiteetti. Yhtä ainoaa totuutta ei enää ole, vaan jokaisella on omansa. Päivän teemana ei ole yhteisten arvojen määrittely, nyt puhutaan mieluummin moniarvoisuudesta ja -kulttuurisuudesta.

Maalausten tyyli kertoo siis niiden eroista paljon, mutta muotokuvat poikkeavat toisistaan myös muilta osin. Mallien asennot ja taustat ovat varsin erilaiset. Glazunov kuvaa Kekkosen poseeraamassa jäykästi ja valtionpäämiesmäisesti. Taustalla näkyy antiikkihuonekaluja ja Suomen jylhää luontoa. Presidentin ilme on vakava ja katse läpitunkeva. Kekkonen on pukeutunut siistiin tummaan pukuun, kravattiin ja kauluspaitaan. Taitokset ovat millilleen kohdallaan, eikä katsojalle tulisi mieleenkään kyseenalaistaa hänen valta-asemaansa.

Halosesta saa Wardin maalauksen kautta aivan toisenlaisen kuvan. Presidentti hymyilee, vaatetus on siisti, kuitenkin kotoisa ja vaalea. Värikylläisen taustan ikkunan kautta näemme presidentin puolison puutarhatöissä sekä muutaman hattaramaisen pilven. Tunnelma on välitön ja rento. Muotokuva voisi hyvin esittää ketä tahansa keski-ikäistä naista, kotirouvasta presidenttiin.

Valtava ero kohteen asennossa ja ympäristössä kertoo paljon sekä presidenteistä että valtion kansalaisten ajatusmaailmasta. Sukupuoliroolien muutos on ollut suuri. 1970-luvulla olisi ollut vaikea kuvitella, että presidentin muotokuva esittää naista, jonka puoliso kuvataan taustalla puuhastelemassa puutarhassa. Käänteinen asetelma olisi vielä ollut mielikuvituksen rajoissa, mutta tällaista roolijakoa olisi pidetty pelkkänä hullun hourailuna.

Jyrkkä muutos on tapahtunut myös presidentin asemassa. Entisestä puolijumalasta ja kunnioitetusta kansan isästä on valtaoikeuksien leikkausten sekä asenteiden vaihtumisen jälkeen tullut pelkkä toissijainen seremoniamestari. Kekkonen ohjasi valtion kohtaloa, Halonen juoksee sillanvihkiäisissä Uusikaarlepyyssä ja edistämässä yritystemme vientiä Thaimaassa.

Wardin teos tuleekin siis nähdä narrin maalaamana kuvana narrista. Voin sanoa näin, sillä näin asia on. Kekkosen aikana moinen kritiikki olisi aiheuttanut vähintäänkin aineen hylkäämisen ja kutsun rehtorin puhutteluun. Nyt ei käyne niin. Johtaja on tyystin menettänyt voimansa - seikka, jonka kuvien ero paljastaa armotta. Samalla on poistunut kaikki syy arvostukseen ja kunnioitukseen.