Rikos ja rangaistus

Rangaistuksista ankarin, kuolemanrangaistus, lienee niistä myös kiistanalaisin. Puolestapuhujien mielestä se on varma tapa estää tekijää toistamasta rikostaan, minkä lisäksi rangaistuksella on voimakas pelotevaikutus. Vastustajat lähestyvät kuolemanrangaistusta pitkälti moraalisesta näkökulmasta, katsoen sen olevan valtion suorittama murha.

Viime aikoina esille on kuitenkin yhä voimakkaammin noussut käytännönläheinen näkemys, jonka mukaan kuolemanrangaistuksen suurin ongelma on tuomioistuinten erehtyväisyys. Esimerkiksi Yhdysvalloissa on paljastunut lukuisia tapauksia, joissa syytön on tuomittu kuolemaan. Koska täytäntöön pantua kuolemanrangaistusta ei voi peruuttaa, pidetään pitkää vankeusrangaistusta sopivampana keinona raskaita rikoksia tehneiden eristämiseen muusta yhteiskunnasta.

Lehtinen puuttuu rangaistuskäytäntöön siteeraamalla oikeuspsykiatrian emeritusprofessori Panu Hakolaa, jonka mukaan valvonnan tehokkuuden lisäksi myös rangaistuksen ankaruus on olennainen osa rikosten ennaltaehkäisyä. Hakolan ajatukset ovat varmasti oikeansuuntaisia, mutta lain käyttökelpoisuuden vuoksi on välttämätöntä, että porrastus eri rikoksista annettavien rangaistusten välillä säilyy riittävänä. Mikäli kuolemantuomion saisi niin murhasta kuin törkeästä pahoinpitelystäkin, ei laki enää toimisi syynä jättää väkivallan uhri henkiin. Näin ollen mahdollisuudet rangaistusten kiristämiseen lievimpien rikosten osalta ovat rajatut.

Lehtisen esittämä kritiikki on mielestäni yliampuvaa, mutta häikäilemättömimpien taparikollisten ja vakavaan väkivaltaan syyllistyneiden osalta hän saattaa olla oikeassa. Suomalainen oikeusjärjestelmä pyrkii siihen, että tuomittu voisi aikanaan palata takaisin yhteiskuntaan sen tuottavaksi osaksi. Tällainen lähestymistapa on useimpien vankien kohdalla hedelmällinen, mutta tietoisesti rikollisen elämäntavan valinneisiin se ei tehoa. Jälkimmäiset päästetään takaisin vapauteen, vaikka heillä ei olisi pienintäkään aikomusta jättää rikollista uraansa.

Ratkaisuksi tilanteeseen voitaisiin harkita järjestelmää, jossa rikoksenuusijoiden tuomiot poikkeaisivat nykyistä selvemmin ensikertalaisten saamista rangaistuksista. Myös rangaistuksen sisältöä voitaisiin muokata sitä kuntoutuspainotteisemmaksi, mitä enemmän toivoa vangin sopeutumisesta takaisin yhteiskuntaan on. Yhdysvalloissa tämänkaltainen järjestelmä on jo käytössä, tosin maan tavalle tyypillisesti painotus on enemmän kepissä kuin porkkanassa.

Mistä sitten voitaisiin tietää, kuka uusii ja kuka ei? Lehtinen ottaa esiin neljä poliisia ampuneen Pasasen, joka vapauduttuaan teki uuden henkirikoksen. Jälkikäteen on helppo sanoa, ettei häntä olisi koskaan pitänyt armahtaa. Tulevaisuuden ennustaminen ei kuitenkaan ole yhtä yksinkertaista. Kehittyvä psykiatria saattaa tarjota meille keinoja uusimistodennäköisyyden arviointiin, mutta tuonee myös mukanaan omat ongelmansa. Mitä enemmän vapautuminen perustuu asiantuntijoiden arvioihin, sitä epäselvemmäksi tuomittujen oikeudellinen asema muuttuu. Vaarana on, että käytännön tuomiovalta luisuu oikeusistuimilta tahoille, jotka lähestyvät asiaa puhtaasti oman erikoisalansa näkökulmasta.

Samalla herää toinenkin ajatus, jota myös Lehtinen artikkelissaan käsittelee. Länsimainen oikeusjärjestelmä perustuu käsitykseen yksilön vapaasta tahdosta. Mitä enemmän tämän näkemyksen ulkopuolisten seikkojen annetaan vaikuttaa tuomiosta tai vapautumisesta päätettäessä, sitä hatarammaksi järjestelmän perusta muuttuu. Jos vaikea lapsuus, huono yhteiskunnallinen asema tai kiivas luonne otetaan huomioon tuomitsemisen yhteydessä, kuka pitäisi oikeastaan saattaa teosta vastuuseen. Yhteiskunta? Vanhemmat? Jumala? On se sitten oikein tai ei, lain täytyy nojata olettamukseen vapaan tahdon olemassaolosta, sillä sen hylkääminen johtaisi anarkiaan.

Tämän seikan sekä alussa mainitsemani moraalin ja pragmaattisuuden ristiriidan lisäksi yhteiskunnassa sekä asenneilmastossa tapahtuvat muutokset asettavat omat vaatimuksensa lainsäädäntötyölle. Vaikka tietyt perusperiaatteet ovat melko pysyviä, on tavanomaista, että laki aikojen saatossa muuttuu. Usein kyseessä on pelkästään rangaistusasteikon tarkistus, kuten esimerkiksi kuolemanrangaistuksen poistuessa laista vuonna 1972. Ajoittain kuitenkin ennen rangaistavat teot muuttuvat sallituiksi tai aiemmin sallittu teko kriminalisoidaan. Käsityksemme oikeasta ja väärästä on siis jatkuvassa muutoksessa, mikä heijastuu lakipykäliin saakka.

Lainsäädäntötyön luonteesta johtuen pääsemme tuskin koskaan siihen pisteeseen, jossa rangaistuskäytännön voitaisiin sanoa olevan täysin valmis. Laki elää ja kehittyy, aivan kuten yhteiskuntakin. Tärkeintä on, että yksittäisten tapausten perusteella ei tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Kriminaalipolitiikan on oltava hyvin harkittua ja pitkäjänteistä, sillä sen muuttamisella on suuria ja osin arvaamattomiakin vaikutuksia.