Suomen sodasta tunteella

Vänrikki Stoolin tarinoiden julkaisemisen tavoitteena lienee ollut kansallishengen nostatus ja yhteenkuuluvuuden tunteen voimistaminen suomalaisissa. Runojen sävy on varsin ihanteellinen ja romantisoiva, etenkin kun ottaa huomioon, että Suomen sota oli suomalais-ruotsalaisille joukoille kokonaisuutena varsin nöyryyttävä kokemus. Kiintoisaa on sekin, että voitiin ylipäänsä julkaista runokokoelma, jossa maan senhetkisen hallitsijan joukot kuvattiin vihollisina.

Runoissa esiintyy kuvitteellisten hahmojen lisäksi myös lukuisia todellisia henkilöitä, joiden toimintaa sodan aikana kuvataan. Vaikka objektiivisesta realismista ei juuri voida puhua, on kokoelman monilla runoilla kuitenkin vankka pohja todellisuudessa. Osa runoelman henkilöistä oli vielä elossa teosten julkaisun aikaan – seikka, joka ilmenee mm. runosta Vänrikin tervehdys.

Vänrikki Stoolin tarinat sisältää siksi monta merkittävää runoa, että yksittäisten nostaminen esiin tarkasteltavaksi on hankalaa. Päädyin runoihin Lotta Svärd, Pilven veikko ja Viapori. Näin edustetuksi tulevat molemmat kokoelmat. Itsestäänselviä valintoja olisivat Maamme ja Porilaisten marssi, mutta katson, ettei niiden käsittely sovi tähän yhteyteen.

Lotta Svärd on monessa suhteessa esimerkki kokoelman tyypillisestä runosta. Se on tyyliltään julkaisuajankohdan tapaan perinteinen, nelisäkeisiin säkeistöihin jakautuva. Runo on loppusointuinen, siten että säkeistön ensimmäisellä ja kolmannella sekä vastaavasti toisella ja neljännellä säkeellä on sama loppusointu. Tyyli jatkuu muuttumattomana runon alusta sen loppuun. Puhuja on tässä runossa minämuotoinen, kuulija taasen sinä. Tämä ominaisuus on yhteinen lähes kaikkien kokoelman muiden runojen kanssa, jaettuna lähtökohtanahan nimittäin on tilanne, jossa Vänrikki Stool kertoo tarinoita sodasta nuorelle ylioppilaalle.

Sisällöltään Lotta Svärd eroaa muista runoista, sillä sen päähenkilönä on nainen. Lotta ei ole enää kaunis, toisin kuin muissa runoissa esiintyvät naiset mitä ilmeisimmin ovat. Hänen aviomiehensä on kaatunut jo aiemmassa sodassa, jättäen vaimon leskeksi. Lotta kulkee Suomen sodassa sotajoukon mukana, tarjoten sotureille tarvittaessa lohdun sanoja sekä ryypyn virkistykseksi. Ulkoisen kauneuden sijaan hänen voimansa on sisäistä, minkä hän osoittaa runon loppupuolella nolaamalla pelkurimaisen keikarin. Nuoren, köyhän soturin hän puolestaan ottaa siipiensä suojaan tämän rohkeuden vuoksi.

Ei tunnu siis kovinkaan hämmästyttävältä, että vuonna 1921 perustettu naisten Lotta Svärd -järjestö nimettiin juuri tämän tarmokkaan ja rohkean naisen mukaan. Lotta on esimerkki aktiivisesta ja vahvasta naisesta ajalta, jolloin tasa-arvokysymykset eivät juuri esillä olleet. Pahasti kolhineesta elämästä huolimatta hän ei ole menettänyt toiveikkuutta tai kykyä empatiaan.

Jos Lotta Svärd on tyypillinen Vänrikki Stoolin tarinoiden runo, Pilven veikko on puolestaan hyvin epätyypillinen. Toisin kuin muissa runoissa, Pilven veikossa ei ole kiinteämittaisia säkeistöjä, eikä se myöskään ole loppusoinnullinen. Runon tyyli muistuttaakin enemmän kalevalaista alkusointuista runoutta. Siinä käytetään myös paljon erilaisia kielikuvia symboloimaan esimerkiksi kuolemaa ja suurta menetystä. Runosta ei löydy selkeästi havaittavaa puhujaa tai kuulijaa.

Tarinaltaan Pilven veikko on hieman vähemmän poikkeava kuin tyyliltään. Runo kertoo orpopojan kasvusta nuoreksi mieheksi ja lopulta sankariksi, joka oman henkensä uhraten pelastaa vainolaisten kynsistä ensin miehen ja vaimon, sitten kirkkoherran ja lopulta saapuu kääntämään menetetyn taistelun voitoksi. Samankaltaisia piirteitä on myös runoissa Sotilaspoika ja Numero viisitoista Stolt, joissa rähjäisen kuoren alla sykkii urhea sydän.

Pilven veikossa heijastuu myös sama henki kuin runossa Torpan tyttö. Parempi kuolla sankarina kuin elää pelkurina, viestii Runeberg. Oikeastaan sama ajatus löytyy eri muodoissa lähes jokaisen kokoelman runon taustalta. Pilven veikon kuolemaa surraan, mutta kuten hänen morsiamensa ymmärtää, soturin teot jäävät elämään.

Soturin teoista on kyse myös runossa Viapori. Runo liitettiin kokoelmaan vasta myöhemmin, sillä teoksen julkaisun aikaan asia oli Runebergin mielestä vielä arka. Tässä loppusointuisessa, tasaisiin säkeistöihin jaetussa runossa Runeberg moittii kovin sanoin linnoituksen venäläisille ilman taistelua luovuttanutta C. O. Cronstedtiä. Useimmissa Vänrikki Stoolin tarinoiden runoissa tehdään jonkinlainen uroteko tai kuvataan sotaan osallistuneita muutoin positiivisessa valossa. Viapori-runossa näin ei tapahdu, vaan sävy on hyvin synkkä.

Kokonaisuutena Vänrikki Stoolin tarinat on merkittävä runokokoelma ja mielestäni myös kestänyt ajan hammasta hyvin. Vaikka teos kertookin lähes 200 vuotta sitten käydystä sodasta, sen teemat, rakkaus, urhoollisuus, pelkuruus ja kuolema eivät vanhene koskaan. Nykylukijan silmään paatos lyö välillä ylikin, etenkin kun puhutaan sodasta, joka historiallisesti ei ollut erikoisen sankarillinen. Tästä huolimatta kyseessä on varmasti yksi suomalaisen kulttuurin kulmakivistä.