Halvalla menee - mutta menköön!

Televisioyhtiöiden kannalta idea oli hyvä. Täydellinen. Toisin kuin tavallisissa sarjoissa, uudessa ohjelmalajissa käytetään kalliiden näyttelijöiden sijasta amatöörejä, joille jo pelkkä televisioon pääseminen on palkkio sinänsä. Lavasteita tarvitaan hyvin vähän tai ei ollenkaan, sillä tapahtumat keskittyvät yhteen paikkaan, usein ulkosalle. Kuvauskin voidaan hoitaa yhdellä miehellä käsivaralta aitouden tunnun varmistamiseksi. Lopulta valmis tekele tuupataan televisioon ja formaatti myydään ulkomaille. Onnistuessaan ohjelma on sen tuottaneille kuin lupa painaa rahaa – kulut ovat pienet, mutta tulot suuret.

Yleisön näkökulmasta asia on vähemmän selkeä. On hankala väittää, että tosi-TV olisi pilannut katselunautinnon, mädättänyt kanavien älyllisen sisällön tai tuonut mukanaan moraalista rappiota. Sellainen televisio on ollut aina; passivoiva, yksinkertainen, hedonismia ja individualismia ylistävä toosa. Ennen näitä todellisuussarjoja ilmenemismuodot olivat vain toiset, saippuasarjoista väkivallan kautta pornoon. Asiallisesti ottaen vain esitystapa on muuttunut, ei sisältö.

Eikä ketään pakoteta, sanoi crack-kauppias addiktille. Jokainen saa vapaasti valita, katsooko tällaisia sarjoja vai ei. Kai yleisölle pitää antaa, mitä se haluaa? Tosi-TV koetaan varsin usein hyväksi keinoksi rentoutua, nollata aivot raskaan työ- tai koulupäivän jälkeen. Tässä mielessä ihmisten suhtautuminen näihin ohjelmiin muistuttaa niin sanottua camp-henkeä. Sarjoja ei seurata siksi, että ne olisivat hyviä, vaan siksi, että ne ovat niin huonoja.

Tosi-TV:n suurin heikkous on myös sen suurin vahvuus. Esiintyjät ja tapahtumat ovat niin älyttömiä, että kuka tahansa voi seurata tarinan etenemistä ruudun äärestä ylimielisesti naureskellen. "Minä en ikinä tekisi noin!" tai "En koskaan alentuisi tuohon!" ovat katsojan mieleen tiuhaan singahtavia ajatuksia. Vaikka ihmiset ovat omituisia, tuntuu vaikealta uskoa, että sarjat olisivat näin älyttömiä, kohua herättäviä tai kiinnostavia ilman osittaista käsikirjoittamista. Tarinat ovat liian hyviä ollakseen totta. Ensin annetaan vaikutelma vaikkapa siitä, että harrastettiin seksiä. Sitten myönnetään se. Kohta kiistetään, kunnes taas myönnetään tai... Ja koko ajan kansa keskustelee, saman konsernin iltapäivälehti kirjoittaa ja konservatiivit moralisoivat. Katsojalukujen nousua ei voi estää!

Yleisöä huolestuneempi tulisi kuitenkin olla sarjoissa esiintyvistä. Luonnollisesti jotkut sarjat ovat verrattain kilttejä, mutta suurimmassa osassa kilpailijoita pilkataan ja nöyryytetään estoitta. Asian ongelmallisuus korostuu, kun kohteina ovat nuoret, osin arvostelukyvyttömät ihmiset, joilla ei välttämättä ole ollut selkeää kuvaa ohjelman luonteesta. Tämä tuli katkerasti ilmi esimerkiksi suomalaisessa Popstars-sarjassa, jonka tuomaristo mollasi osallistujia aina itkuun asti. Myöhemmin tuli ilmeiseksi, että kyseessä oli julkisuustemppu, jolla haluttiin herättää keskustelua sarjasta ja kiinnittää huomiota siihen. Tavoitteessa onnistuttiin, mutta millä hinnalla?

Hankalinta on julkisuus, jonka hyväksikäyttävä luonne ei selvästikään ole kaikille osallistujille valjennut. Kaikki eivät tajua, että asettumalla valokeilaan luopuu jo lainkin silmissä osasta intimiteettisuojaansa. Todellisuus lyö kasvoille lööpeissä ja keskusteluryhmissä, joissa kilpailijoiden moraalia, ulkoasua ja luonnetta kommentoidaan varsin karkein sanankääntein ilman sen kummempia perusteluja. Julkisuus voi olla miellyttävää, mutta ennen pitkää se syö omat lapsensa, myös tosi-TV -sarjojen osallistujat.

Puhuin yllä osallistujien lisäksi myös kilpailijoista, sillä palkinnoista kilpaileminen on sarjojen yleinen piirre. Lähes aina palkintoja on vain yksi, eivätkä muut osallistujat ajan hengen mukaisesti saa mitään. Tämä on ainakin virallinen totuus, joka katsojille kerrotaan. Voidaan kuitenkin esittää epäily siitä, että jos sarjoja käsikirjoitetaan, osallistujille maksetaan näyttelemisestä myös pieniä palkkioitakin. Mikäli palkinnon voittaminen olisi ainoa tavoite, herkullisia mokia tai ristiriitoja olisi vaikeampi lisäillä kuvatun materiaalin suvantokohtiin. Yleisesti ottaen useissa sarjoissa tapahtuu niin paljon ja niin kuohuttavia, että osallistujien toimiminen palkattuina näyttelijöinä tarpeen vaatiessa tuntuu lähes varmalta.

Tyylilajina tosi-TV jäänee elämään, mutta kuten muidenkin suurien ohjelmatyyppien kanssa on käynyt, kohu tämän uuden ilmiön ympärillä laantuu hiljalleen ja yleisön kiinnostus hiipuu. Sarjat sulautuvat osaksi television arkipäivää, kuten visailut ja saippuat, mutta ohjelmien tähdistä ei enää tule julkkiksia ja puheenaiheita kahvipöytiin.

Tässä vaiheessa lukija saattaa havaita, että en ole myöntänyt tai kiistänyt katsovani tosi-TV -ohjelmia. Mielipidettä lukiessa on kuitenkin hyvä tietää jotain kirjoittajasta, sillä hänen omat kokemuksensa vaikuttavat hänen näkemyksiinsä. Niinpä tunnustankin – katson näitä sarjoja. Vain silloin tällöin. Ihan niinku huumorimielessä, tieksä? Mä katon niitä vaan tyttöystävän mieliks. Ja lopetan ihan kohta...