Kuoleman suurlähettiläs

Poen salapoliisitarinoita ei sovi väheksyä, mutta nykynäkökulmasta niissä on heikkouksia, joita lajityypin myöhemmissä edustajissa esiintyy harvemmin. Ratkaisuun päädytään usein sellaisten faktojen perusteella, joita lukijalle ei ole kerrottu. Päättelyketjukin on hataranpuoleinen eikä suinkaan yhtä loogisen aukoton kuin yllä mainittujen Poen seuraajien tarinoissa. Niinpä rue Morguen murhat tekee borneolainen orangutangi, vaikka tätä ei mitenkään voida johtaa siitä todistusaineistosta, joka lukijalle aluksi esitellään.

Sen sijaan kokoelman kauhunovellit kiehtovat lukijaa yhä, 150 vuotta kirjoittamisensa jälkeen. Vaikka ne eroavat suuresti Poen salapoliisikertomuksista, voidaan näiden kahden tyylilajin välillä löytää myös paljon yhdistäviä tekijöitä. Kauhua edustava novelli Kielivä sydän sopii tästä esimerkiksi. Minämuodossa kirjoitetussa tarinassa tehdään rikos, murha, joka lopulta ratkeaa. Suurin osa tarinasta tapahtuu päähenkilön pään sisällä, eikä tapahtumapaikkana olevasta talosta missään vaiheessa poistuta. Kertoja ei kuvaile tapahtuvia asioita, vaan kertoo, kuinka ne tapahtuivat tai kuinka hän otaksuu niiden tapahtuneen.

Minämuotoinen kertoja, murha ja sen selviäminen, tapahtumista kertominen niiden varsinaisen tapahtumisen sijaan sekä tapahtumaympäristön pelkistyneisyys ovatkin kaikki Poelle tyypillisiä elementtejä. Kielivässä sydämessä myös henkilöhahmojen pelkistys on viety äärimmilleen. Hahmoilla ei ole varsinaisia nimiä, eikä heidän suhteestaan toisiinsa tai ominaisuuksistaan kerrota oikeastaan lainkaan. Ainoaksi yhdistäväksi tekijäksi jää kuolema, murha, aivan kuin Poen henkilönä varsin ohuen Dupin-salapoliisin ja hänen etsimiensä syyllisten välille.

Hahmojen värittömyys ei kuitenkaan tarkoita tarinoiden värittömyyttä, päinvastoin. Kielivän sydämen murhanhimoisen hullun tunkeutumista uhrinsa huoneeseen seurataan niin elävästi, että lukija tuntee itsensä lähes rikoskumppaniksi. Myös tarinan katkeran lopun kauhu ja epätoivo välittyvät voimakkaasti viimeisten rivien katkonaisista lauseista ja huudahduksista.

Mielenkiintoinen piirre kertomuksessa on myös ihmisruumiin eri elinten ja aistien suuri rooli. Murhaaja saa kimmokkeen tekoonsa uhrin kaihin sokeuttamasta silmästä ja paljastaa myöhemmin itsensä kuullessaan päässään surmaamansa henkilön sydämen lyönnit yhä voimakkaammin. Samantapainen juonikuvio eri muodossa esiintyy tarinassa Perverssiyden paholainen, jossa murhaaja tunnustaa rikoksensa hetken huumassa kohtalokkain seurauksin. Psykologinen elementti onkin Poen kaikissa tarinoissa voimakkaasti läsnä.

Entä kirjailija itse? Antaako kertojan Kielivässä sydämessä suorittama Ukon – isänsä? - murha näkymän Poen sieluun. Tuskinpa, joskin Poen taipumus synkkämielisyyteen paistaa läpi niin tästä kuin hänen muistakin novelleistaan. Toisiin tarinoihin Poe on kuitenkin saattanut ujuttaa hieman enemmän omaa persoonaansa. C. Auguste Dupinin seikkailuja seuratessa herää väistämättä ajatus siitä, että kyseessä on Poen imarteleva omakuva.

Ehkä juuri tästä syystä Dupiniin henkilönä ei paneuduta yltiöpäisen tarkasti. Kukapa meistä jaksaisi tai tahtoisi kuvailla peilikuvaansa pikkutarkasti.