On vaiettava

Toisenlaisiakin käytäntöjä on silti olemassa. Monessa aasialaisessa kulttuurissa, eritoten Japanissa, hiljaista unohtamista on historiallisesti pidetty suotavampana. Vääryyttä kokenut on kärsinyt turhia metelöimättä, sillä mennyttä ei voi puhumalla muuttaa, eikä sorron kohteena olleen kannata moittia vahvempiensa tekoja. Näin on haudattu niin Intian kastijärjestelmä kuin Maon kulttuurivallankumous, ilman perinpohjaista jälkipyykkiä ja syyllisten etsimistä.

Kaiken kaikkiaan vaikeneminen tuntuu olevan yleisempää kuin suosimamme ennakkoluuloton historian tonkiminen. Itse asiassa, on lapsellisen helppoa nimetä vuosien varrella tapahtuneita vääryyksiä, joista on keskusteltu varsin vähän ja yksipuolisesti. Paljon harvemmassa ovat sellaiset hirmutyöt, joista on käyty monipuolinen julkinen väittely. Mikäli rikoksen tehnyt taho sattuu yhä olemaan vallassa tai kunnioitetussa asemassa, jää selvitystyö lähes järjestään tekemättä.

Mielenkiintoisinta on, ettei asioiden lakaiseminen maton alle näytä aiheuttavan niitä mullistavia vaikeuksia, joiden väistämättömyyteen länsimainen sivistyneistö hartaasti uskoo. Yksilötasolla voi luonnollisesti syntyä tragedioita, mutta yhteiskunta kokonaisuutena vaikuttaa selviävän tilanteesta useimmiten hyvin. Sen sijaan kiivaalla menneisyyden tutkimisella on monesti arvaamattomia ja kauaskantavia yhteiskunnallisia seuraamuksia.

Väitteen perusteleminen lienee paikallaan. Itäisen rajanaapurimme edeltäjä, Neuvostoliitto, käy hyvästä esimerkistä. Siellä julkinen keskustelu oli tarkoin säädeltyä ja valtio huolehti historiankirjoituksesta. Kun vallanpitäjä vaihtui, historian tapahtumia ja niiden tulkintaa muutettiin tarpeen mukaan. Räikeimmillään luova historiankirjoitus oli Stalinin valtakaudella sekä hänen kuolemaansa seuranneina vuosina, mutta tapa oli yhtä kiinteä osa Neuvostoliittoa kuin sirppi ja vasara.

1980-luvulla taloudelliset ja yhteiskunnalliset ongelmat pakottivat laajentamaan sananvapautta. Käynnistynyt historian tapahtumien ja nykytilanteen objektiivinen arviointi johti karmaiseviin seurauksiin. Järjestelmä romahti ja maa ajautui sekasortoon. Tilannetta oli ehkä mahdotonta välttää, eivätkä pitkän tähtäimen seuraukset yksilön kannalta suinkaan aina olleet negatiivisia. Venäjän valtion se kuitenkin johti syvimpään alennustilaan sitten ensimmäisen maailmansodan.

Samoja vaikenemisen oppeja noudatetaan yhä vielä idempänä, Kiinassa. Aiemmin mainitun kulttuurivallankumouksen lisäksi maa on aktiivisesti pyrkinyt unohtamaan Taivaallisen rauhan aukion veriset tapahtumat. Keskustelun on tukahduttanut maan kommunistinen puolue, joka pelkää yhteiskuntarauhan rikkoutumista ja valtansa menetystä. Temppu näyttää onnistuvan, sillä Kiinan talous kukoistaa ja maan vaikutusvalta kasvaa. Samalla myös ulkomainen arvostelu on vaimentunut. Paljon muutakin menneisyyden painolastia on karistettu hiljaisuuden muurin avulla – kuinka moni enää muistelee Tiibetin miehitystä?

Naapurimaa Japani on vältellyt sodanaikaisen historiansa lähempää tarkastelua jo vuosikymmeniä ja noussut samalla yhdeksi maailman rikkaimmista teollisuusmaista. EU-jäsenyydestä neuvotteleva Turkki on pitkään vainonnut etnisiä vähemmistöjään ilman minkäänlaista kansallista tilintekoa menneisyydestään – kukapa armenialaisiakaan enää muistaa? Yhdysvallat päätti toisen maailmansodan pudottamalla kaksi atomipommia, mutta menneisyyden taakka ei tunnu juuri painavan.

Merkittävä poikkeus on Saksa, jossa ryhdyttiin perinpohjaisesti keskustelemaan maan toisen maailmansodan aikana tekemistä rikoksista. Ja keskustellaan yhä. Vuosikymmenten puhumisen ja analysoimisen jälkeen haavat ovat yhtä tuoreita kuin kuusikymmentä vuotta sitten. Rauhan sijaan on syntynyt kollektiivinen syyllisyyden perintö, joka saattaa lapsenlapset vastuuseen isoisien teoista.

Vaikuttaakin siltä, että asioiden käsittelemättä jättäminen antaa niiden hiljalleen hautautua unohdukseen, osaksi ihmiskunnan historiaa. Aktiivinen keskustelu sen sijaan pitää tapahtumat tuoreessa muistissa. Kansakunta juuttuu miettimään menneisyyttään, kun sen pitäisi ajatella tulevaisuuttaan.

On tekoja, joista on mahdotonta olla puhumatta. On myös sellaisia tekoja, joista on syystä tai toisesta hyvä puhua. Ennen menneisyyden uudelleenarviointia tulisi kuitenkin aina miettiä, mihin keskustelun aloittaminen johtaa. Onko menneisyys aina käsiteltävä, vaikka tulevaisuuden kustannuksella? Tuleeko menneisyys käsitellä uudestaan aina, kun yleinen aatesuunta vaihtuu? Keskustelun avaaminen on helppoa, mutta lopettaminen vaikeaa. Siksi suurin osa teoista on tekoja, joista on vaiettava.