Tarvitsemmeko utopioita?

Natsi-Saksa on vain yksi esimerkki utopiasta, josta tulikin dystopia. Neuvostoliitossa rakennettiin työläisten paratiisia mutta syntyikin työläisten helvetti. Kiinan kansantasavalta jäi pelkäksi nimeksi, hallintomuotona on puoluejohdon diktatuuri. Näitä valtakuntia rakentaneet tuskin uskoivat työskentelevänsä vääryyden puolesta oikeutta vastaan. Mistä siis oli kyse?

Utopiat vetoavat ihmisiin eniten silloin, kun ympäröivä yhteiskunta voi huonosti. Natsi-Saksaa edelsi heikko Weimarin tasavalta hyperinflaatioineen, Neuvostoliitto taasen perustettiin epädemokraattisen tsaarin Venäjän raunioille ensimmäisen maailmansodan kauhujen jälkeen. Myös meillä Suomessa utopiat tempasivat monet mukaansa 1900-luvun alun sortovuosien aikaan. Omista Etelä-Amerikkaan saakka ulottuneista utopiayritelmistämme ei sentään tullut painajaismaisia diktatuureja, mutta mukaan lähteneet joutuivat yleensä ojasta allikkoon.

Miten pyrkimys parempaan voi lähes järjestään johtaa olojen huononemiseen? Yksi selitys voisi perustua utopioiden luonteeseen. Kuvat tulevasta yhteiskunnasta ovat usein utuisia ja haaveenomaisia. Konkreettisten suunnitelmien sijaan uusi uljas maailma rakentuu muutaman kantavan ajatuksen ja karismaattisten ideologien varaan. Ajatellaan, että kun keskeiset teesit – vaikkapa sukupuolten välinen tasa-arvo ja vegaaniruokavalion noudattaminen – saadaan toteutettua, muut ongelmat ratkeavat itsestään. Hyvän yhteiskunnan luominen ei kuitenkaan onnistu näin yksinkertaisella reseptillä.

Katastrofin vaaraa lisää se, että utopian suunnasta päättää usein pieni joukko ihmisiä, joiden keskuudessa muutamalla johtohahmolla on korostunut rooli. Harva utopia lähtee liikkeelle kansan ongelmia ja toiveita kartoittavasta mielipidekyselystä. Päinvastoin, alussa on yleensä harvalukuinen ryhmä, jonka mielestä kansan nykyinen elintapa on väärä, ja se on johdettava oikealle polulle. Demokratia sopii huonosti yhteen tällaisen ajattelun kanssa, joten ei ole yllättävää, että monesta utopiasta tuleekin lopulta diktatuuri.

Tätä taustaa vasten ei ole ihmeellistä, että epäonnistuneiden utopioiden lista on pitkä. Lukemattomista utopiayrityksistä yksikään ei ole tainnut onnistua – muussa tapauksessa varmaankin jo kaikki eläisimme siinä. On kyseenalaista, onko onnistuminen edes teoriassa mahdollista. Utopian käsitteeseenhän sisältyy ajatus täydellisyydestä ja harmoniasta. Ihminen ja luonto ovat kuitenkin epätäydellisiä ja vajavaisia. Tuntuu vaikealta uskoa, että kahdesta läpeensä puutteellisesta materiaalista voisi luoda kauttaaltaan virheettömän rakennelman.

Utopioiden historia on täynnä kärsimystä ja toteuttaminenkin siis ilmeisen mahdotonta. Pitäisikö polion lisäksi siis myös utopia-ajatukset hävittää kansainvälisen yhteistoiminnan voimin? Tuomio taitaisi olla liian jyrkkä, sillä ihmisiähän vahingoittavat teot, eivät ajatukset. Lisäksi pitää ottaa huomioon, että negatiivisten seikkojen ohella utopioiden hellimisellä on myönteisiäkin vaikutuksia.

Jos ihmisellä ei ole toivoa paremmasta tulevaisuudesta eikä uskoa mihinkään, elämä tuntuu kovin tarkoituksettomalta. Utopiasta haaveileminen ja sen hyväksi työskenteleminen voi auttaa jaksamaan arjen puristuksessa sekä luoda elämälle merkityksen. Unelmalla itsessään voi siis olla arvoa, vaikka se ei toteutuisi alkuperäisessä muodossaan tai edes lainkaan.

Yhteiskunnan kannalta merkityksellistä on myöskin, että erilaiset utopiat näyttävät tietä uudistuksille ja kertovat muutostarpeista. Mitään utopiaa tuskin kannattaa sellaisenaan ryhtyä toteuttamaan, mutta lainaamalla palasen sieltä ja toisen täältä voidaan vallitsevaa järjestelmää usein parantaa.

Miten sitten voitaisiin erottaa hyödylliset ja vaaralliset utopiat toisistaan? Tuskinpa mitenkään. Olennaista on, että utopia-ajatuksiin ja niitä edistäviin ryhmiin suhtaudutaan kuin ydinreaktoriin, joka on hallitusti toimiessaan hyödyllinen mutta valloilleen riistäytyessään tuhoisa ja hallitsematon.

Historia opettaa meille, että hitailla ja varovaisilla toimenpiteillä unelmayhteiskuntaa voidaan lähestyä, vaikka sitä ei koskaan saavutettaisikaan. Nopean muutoksen tie puolestaan on houkutteleva mutta arvaamaton. Sen päässä siintävät pahimmillaan kaasukammiot.