Rauhanomaisesti rinnakkain

Väite on melkoinen yksinkertaistus, sillä Crossman ei anna tarkempia tietoja "useimpien" lukumäärästä tai kerro, kuinka paljon on "paljon". Puhumattakaan siitä, että hän paljastaisi, miten erot vaihtelevat siirryttäessä tekstilajista toiseen. Tästä huolimatta hänen uskonsa puhutun kielen ylivertaisuuteen on vahva.

Ajatus tekstimuotoisen ilmaisun kuolemasta ei ole mitenkään uusi. Elokuvaustekniikan syntyessä ennustettiin tiedonvälityksen mullistusta, ja televisioiden muututtua kotien vakiovarusteiksi moni tutkija arveli kirjoitetun kielen hitaasti kuihtuvan pois. Sähköiset mediat ovatkin hankkineet itselleen lisätilaa paperisten kustannuksella, mutta silti teksti elää ja voi hyvin. Syynä lienee Salosenkin artikkelissaan mainitsema seikka – kirjoitetun aineiston silmäily on helppoa ja takaisin palaaminen joustavaa.

Crossman uskoo tekniikan kuitenkin tuovan mukanaan muutoksen. Hän loihtii eteemme tulevaisuuden, jossa ahkera opiskelija kirjoittamisen sijaan puhuu esseensä tietokoneen muistiin. Kone muokkaa syötteestä sujuvan kokonaisuuden ja tarkistaa kieliopin. Ehkäpä se samalla myös merkitsee itsensä esseen tekijäksi, sillä jäsentelytyö on yksi prosessin keskeisimpiä vaiheita. Annetun tehtävän olennaisin osa, opiskelijan ajattelu- ja hahmotuskyvyn kehitys, jää täyttämättä.

Crossmanin visio tekniikasta puheeseen perustuvan kulttuurin edistäjänä on siinäkin mielessä outo, että tähän mennessä kehitys ei ole suinkaan kulkenut hänen ennustamaansa suuntaan. Tulevaisuudentutkija väittää ihmisten suosivan puhelimessa puhumista toisilleen kirjoittamisen sijaan. Internetin suositut pikaviesti- ja sähköpostipalvelut jäävät häneltä jostain syystä huomiotta, keskustelupalstoista puhumattakaan. Viestintä ei siis kulje kohti yhtä ainoaa tapaa, vaan hakee aina tilanteeseen parhaiten sopivan muodon.

Puheviestinnän hyviä puolia ovat sen välittömyys ja nopeus. Samat seikat muodostavat myös puhutun sisällön Akilleen kantapään. Vaikkapa lääkärin sanelemaa potilaskertomusta kuuntelemalla huomaa, että ajatukset lähtevät helposti harhailemaan, jolloin nauhalle jää mitä sattuu. Kirjoittamisessa samaa ongelmaa ei ole, sillä voimme pysähtyä miettimään kesken lauseen tai poistaa kokonaan epäonnistuneita sanavalintoja. Asiasisältöä laadittaessa on kirjoitettua sanaa tästä syystä vaikea voittaa.

Yksinkertaisia viestejä välitettäessä tilanne on toinen. Paperilapuin keskustellaan lähinnä mykkäkoulua vietettäessä, eikä lähestyvästä autosta varoiteta puhtaaksikirjoitetulla esseellä. Kykymme kuulla ääniä kaikkialta ympäriltämme tekee puheesta hyvän välineen arkipäivän viestintään. Sisällön muotoiluun käytettävän ajan niukkuutta kompensoimme välisanoilla tai -äänteillä, ellemme epähuomiossa tule puhuneeksi, mitä sylki suuhun tuo.

Yleistäen voidaankin sanoa, että mitä monimutkaisempi sisältö viestillä on, sitä huonommin se sopii puheella ilmaistavaksi. Yksinkertaistenkin matemaattisten yhtälöiden muuttaminen puheeksi on vaikeaa, vaativampien laskutoimitusten tai runsaasti erikoissanastoa sisältävien tieteellisten teorioiden lähes mahdotonta. Salosen artikkelissa huomautetaankin, että puhe tuskin voi uhata tekstin asemaa tieteellisen tiedon saralla.

Jos Crossmanin ennustama puhevallankumous toteutuu, jakaa se myös yhteiskunnan välittömästi eri luokkiin. Sujuvasti lukeva älymystö harjoittaa tieteellistä tutkimusta ja päättää yhteiskunnan suunnan määräävistä kysymyksistä, kun taas lukutaidottomat kansalaiset tyytyvät viestimään toisilleen yksinkertaisia asioita puhuen. Eräällä tavalla siis palattaisiin keskiajalle, jolloin vain sivistyneistö hallitsi tiedon kielen, latinan.

Puhutun ja kirjallisen viestinnän luonteiden eroavaisuuden vuoksi on ehkä tarpeetonta miettiä, kumpi viestintämuoto lopulta nujertaa toisen. On selvää, että molemmilla on omat vahvat alueensa, joilla toinen muoto tuskin voi muodostua uskottavaksi kilpailijaksi. Helppoutensa vuoksi puhe vallannee kehityksen myötä alaa, mutta riski kirjallisen viestinnän sukupuutosta on olematon.

Teksti ja puhe ovat eläneet symbioosissa aina kirjoitustaidon keksimisestä lähtien. Jostain syystä ihmisellä on kuitenkin tarve luoda niiden välille keinotekoinen vastakkainasettelu. Tuomiopäivän profeettoja riittänee vastaisuudessakin. Heistä huolimatta uskon, että näiden kahden ilmaisumuodon tulevaisuus tulee kulkemaan samaa, rauhanomaisen rinnakkaiselon polkua.