Ihminen

Sielu on unohtunut jonnekin hiussuihkeiden ja tekorintojen uumeniin. Kuka osaisi selittää, miksi ihmiset ovat muuttuneet kylmiksi, omaan napaansa tuijottaviksi materialistihirmuiksi, joille lähimmäisenrakkaus ei merkitse muuta kuin pölyistä, antiikin aikaista kehotusta?

Kari Hotakainen on käsitellyt runossaan "Susi" länsimaalaisen ihmisen prototyyppiä. Runossa, kuten myös arkipäiväisessä elämässä, ihminen on harmaa massaan hukkuva perusduunari, jolla on kuitenkin monta roolia. Pitää olla tulinen rakastaja, tehokas ja tuottava työntekijä sekä kunnostaan huolta pitävä treenaaja. Hotakaisen runon henkilö istuu luontevasti toisen päällä ja puhuu ongelmitta yleisistä asioista.

Syyllisyyttä läheisen hyödyntämisestä ei tunneta, vaikka kaikkien eettisten sääntöjen punaisena lankana on "tee toisille niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän". Missä on tämän ajan ihmisen omatunto, pieni enkeli olkapäällä? Onko se kadonnut halvan kertakäyttöisen roskan uumeniin vai kenties pudonnut tyhjennetyn viinapullon pohjalle? Luultavasti omatunto on silti vielä olemassa, mutta sitä ei ole ollut tarvetta käyttää kovin tiheään näinä päivinä useimpien asioiden ollessa hoidettavissa olankohautuksella.

Ismo Alanko tiivisti asian ytimen: rappiolla on hyvä olla, ei huolet paina, ei rasitu polla . Tämä näyttää olevan vallitsevana ajatusmallina niin ensikännejään vetelevillä teineillä kuin myös keski-ikäisillä oluen ystävilläkin. Yleiset ongelmat ovat helppoja puheenaiheita. On vaivatonta äimistellä Matin ja Mervin surrealistista roolipeliä tai Halosen tennissukkaskandaalia. Omat asiat pidetään visusti salassa muilta ja yleinen harhaluulo leviää: olen ainut masentunut ja yksinäinen vaeltaja elämän karikkoisella ja mutkaisella polulla. Katse kääntyy kohti omaa kurjuutta ja muiden huomioiminen jää minimiin. Tämän tunteen on Jarmo Mäkilä ikuistanut Narcissos – teokseen, joka mukailee Narkissoksen tarua. Hän rakastui omaan kuvajaiseensa. Mutta tämän päivän ihminen ei voi rakastua, sillä ei tunnista itseään. Tämän päivän ihminen on sokeana poukkoileva, viettien varassa suunnistava petoeläin.

Kylmä teollistunut maailma on jäänyt taka-alalle ihmisen käpertyessä itseensä. Halu paeta toisia, mutta ehkä myös itseään on saanut modernin, koulutetun ihmisen hakeutumaan pois kiireisen elämän sykkeestä. On aika katsoa totuutta silmiin, tajuta oma vajavaisuutensa: sielu on pelkkää mustaa liejua. Se ei heijasta mitään. Oma sisin on mysteeri, joka on jäänyt kaiken kiireen keskellä unholaan. Tai ehkä sitä ei ole ollutkaan. Vauvat syntyvät perin pinnalliseen maailmaan, sotien ja tautien temmellyskentälle. Ehkä olisi jo korkea aika havahtua kaiken tämän sekamelskan velloessa ympärillämme miettimään, mitä voimme tehdä pelastaaksemme toisemme.