Kotiaine.com Ei elämää vaan koulua varten.    Ohje   Haku   Käyttäjälista   Käyttäjäryhmät   Rekisteröidy   Käyttäjätiedot   Kirjaudu sisään tarkistaaksesi yksityiset viestit   Kirjaudu sisään  Joukkuejaot liikunnantunneilla - ja liikunta muutenkin          Kotiaine.com Foorumin päävalikko -> Ala-aste Näytä edellinen aihe :: Näytä seuraava aihe   Kirjoittaja Viesti Dive Rehti opiskelija Liittynyt: 20 Maa 2006 Viestejä: 159 Lähetetty: Lau Huh 08, 2006 10:58 am    Viestin aihe: Joukkuejaot liikunnantunneilla - ja liikunta muutenkin Ei ole ihan selvää, pitäisikö tämä laittaa ala- vai yläasteen puolelle, mutta menköön tänne.. Millaisia muistoja teillä on joukkuepeleistä peruskoulussa? Olitteko ekana joukkueeseen toivottuja, keskitason tallaajia vai luusereita? Tykkäsittekö pelata? Itse asiassa kysymyksen voisi laajentaa koskemaan koululiikuntaa yleensä. Olitteko liikunnallisia ja mistä tykkäsitte? No, itse olin melkoisen kömpelö lapsi. Hoikka, mutta motorisesti avuton. Joukkuepelit olivat tuhannen tuskaa - olin aina se, joka valittiin viimeisenä. Tyyliin (aito tilanne) "ketä meillä on jäljellä?" "ei ketään" "Dive" "siis ei ketään". Pelkäsin aina pallon tullessa kohti, ja odotin vaihtovuoroa kuin kuuta nousevaa. Samaten vaikeuksia oli pikajuoksussa (kolmannella luokalla sain noottia siitä, että mutkittelin ja juoksin siten selvästi YLI 60 m, luokan huonoimmalla ajalla tietenkin) sekä telinevoimistelussa (kasiluokalla kuikelo ex-telinevoimistelija-lesbo opettajamme ilmoitti, että JOKAINEN hyppää tuon pukin yli, ja minä tyttö ilmoitin, että minäpä en hyppää ). Sen sijaan pitkänmatkanjuoksu (1-1.5 km) sujui välttävästi, sillä olin niitä harvoja, jotka eivät valittaneet aina keksittyä päänsärkyä/jalkavaivaa/pahaa oloa/mitävaan saadakseen kävellä koko matkan. Kyllä, katkeruutta on jäänyt. Minulla oli pitkään itsestäni hyvin epäliikunnallinen käsitys, vaikka nyt aikuisiällä minulla on ollut vaihe, jossa liikunta oli jo haitaksi asti menevä addiktio. Joukkuepeleihin en uskalla vieläkään osallistua, ja nyt kun tuo addiktio on ollutta ja mennyttä kuten yläraajojen lihaksetkin, tekisi mieli aloittaa jokin liikunnallinen harrastus, mutta kaikessa tulee vastaan "emmäpärjää" -syndrooma. En oikeasti tajua, miksi ratkaisuna peruskouluikäisten nousevaan painoindeksiin ja laskevaan kuntoindeksiin esitetään suoraviivaisesti liikuntatuntien määrän lisäämistä. Liikuntatunneilla ei kokemukseni mukaan saa kunnon kohottamiseen vaadittavaa määrää liikuntaa, sillä suuri osa ajasta menee poissaolevien syynäämiseen, vaatteiden vaihtamiseen, paikasta toiseen siirtymiseen, odotteluun ja suihkuunmenosta riitelemiseen. Sitä paitsi juuri ne läskit/ruipelot/sohvaperunat saavat ainakin minun kouluaikojeni muodossa toteutetusta liikunnasta ainoastaan negatiivisia kokemuksia ja vahvistusta käsitykselleen omasta epäurheilullisuudesta. Meille esitettiin myös suoranaisen väärää tietoa - edellä mainittu kuikelo sanoi ihan vakavissaan, ettei kävely oikeastaan ole liikuntaa. Nykyisin ollaan sitä mieltä, että reipastahtinen kävely (tietenkään ei ostoksilla maleksiminen, sitä en väitäkään) auttaa sekä hengitys- ja verenkiertoelimistön kunnon ylläpitämisessä, aineenvaihdunnan parantamisessa että painonpudotuksessa/-hallinnassa. Miksei koululiikunnan tavoitteena olisi mieluummin auttaa jokaista onnettomintakin köntystä löytämään edes jotain sellaista liikunnallista tekemistä, josta voi nauttia ja jonka voi ottaa osaksi päivä-/viikko-ohjelmaansa ilman suurempaa tuskaa? Jollekin se on kävely metsässä, toiselle koulumatkojen pyöräily, kolmannelle käynnit uimahallissa, neljännelle jokin ohjattu liikunta. Ainakin minun aikanani liikunnasta saivat hyviä numeroita ne luonnostaan notkeat, telinevoimistelua harrastavat tytöt, jotka lintsasivat kaikki tunnit paitsi jonkin suoritustestikerran, jolla he tietenkin saivat huipputuloksia. Eikö mieluummin kannattaisi kannustaa yrittämään ja nauttimaan liikkumisesta, jota nykyisin ei valitettavasti ole mitenkään käytännössä pakko harjoittaa? Jos jo alusta asti luotaisiin kaikille käsitys ainakin JONKIN liikuntamuodon nautittavuudesta ja siitä, että ainakin JOSSAIN voi kehittyä kohtalaisen hyvin ainakin suhteessa lähtötasoon, säästettäisiin paljon enemmän selkäsairauksista, ylipainosta ja muista elintaso-ongelmista aiheutuvissa kuluissa, kuin syyllistämällä ja saarnaamalla siinä elämänvaiheessa, kun käsitys itsestä on jo päässyt juurtumaan. Tulipa taas saarnattua . Takaisin alkuun Habeas corpus Pelottava hikipinko Liittynyt: 16 Maa 2006 Viestejä: 697 Paikkakunta: Helsinki Lähetetty: Lau Huh 08, 2006 2:55 pm    Viestin aihe: Re: Joukkuejaot liikunnantunneilla - ja liikunta muutenkin Dive kirjoitti: Millaisia muistoja teillä on joukkuepeleistä peruskoulussa? Olitteko ekana joukkueeseen toivottuja, keskitason tallaajia vai luusereita? Tykkäsittekö pelata? Kyllä minä olin niitä pahnanpohjimmaisia, joitakin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta. Yleisesti ongelmanani oli samoin huono motoriikka ja sellainen hintelyys, viimeisenä valittavathan koostuvat klassisesti kahdesta ryhmästä: tolkuttomat plösöt ja kuikelot nössöt. Kuuluin siis jälkimmäisiin. Sinänsä oli kyllä joitakin liikuntalajeja, joista jopa pidin. Usein opettajan valinnat olivat kuitenkin ihan syvältä, kuten esimerkiksi silloin kun liikunnanopettajan sijainen lähetti meidät kiertämään pururataa syyssateessa (oli muuten perjantai 13. päivä, yllättävää ). Lisäksi se, että olin useimmissa jutuissa aivan paska, teki kyllä monesti liikunnasta vähän tuskallista - jos joukkuelajissa mokaa niin siitä saa kyllä kuulla. Dive kirjoitti: telinevoimistelussa (kasiluokalla kuikelo ex-telinevoimistelija-lesbo opettajamme ilmoitti, että JOKAINEN hyppää tuon pukin yli, ja minä tyttö ilmoitin, että minäpä en hyppää ). Telinevoimistelu, oujee.. Se olikin ehkä karmein liikuntamuoto. Omalla kohdallani sentään pukin ylitys taisi mennä, mutta sitten tietysti olisi pitänyt vielä tehdä trampoliinin kautta voltti patjalle ja minulle moinen suoritus on tyystin mahdoton. Eli nöyryyttäväksi meni. Yleisestikin tällainen koko kehon hallintaa vaativa toiminta, kuten juuri voltin tekeminen tai uimahyppääminen pää edellä, ovat asioita joita en osaa ollenkaan. Dive kirjoitti: Sen sijaan pitkänmatkanjuoksu (1-1.5 km) sujui välttävästi, sillä olin niitä harvoja, jotka eivät valittaneet aina keksittyä päänsärkyä/jalkavaivaa/pahaa oloa/mitävaan saadakseen kävellä koko matkan. Tuossa oli se hyvä, että pahalla sisulla saattoi kompensoida huonoa osaamista. Valitettavasti liikuntaharrastukseni olivat kuitenkin kouluaikoina olemattoman vähäisiä, joten jäin noissakin yleensä jälkipäähän, mutta en sentään aivan viimeiseksi. Dive kirjoitti: Joukkuepeleihin en uskalla vieläkään osallistua, ja nyt kun tuo addiktio on ollutta ja mennyttä kuten yläraajojen lihaksetkin, tekisi mieli aloittaa jokin liikunnallinen harrastus, mutta kaikessa tulee vastaan "emmäpärjää" -syndrooma. Sinun pitäisi päästä johonkin sellaiseen porukkaan, jossa voisi harrastaa rennosti ja huumorilla ilman mitään tavoitteita. Vähän kuin tuo salibandyporukka johon kuulun, siellä ei niin pingoteta siitä kuka osaa pelata ja kuka ei, vaan kaikki sohivat palloa parhaansa mukaan ja siinä se. Vähä vähältä sitten ehkä tulee niitä onnistumisiakin ja itseluottamus nousee, jolloin taitokin paranee. Dive kirjoitti: En oikeasti tajua, miksi ratkaisuna peruskouluikäisten nousevaan painoindeksiin ja laskevaan kuntoindeksiin esitetään suoraviivaisesti liikuntatuntien määrän lisäämistä. Kaiketi siksi, että se on helppo ja yksinkertainen ratkaisu. Eihän noilla liikuntatunneilla kuitenkaan voida koko liikunnantarvetta kattaa ja vaikka voitaisiinkin, niin ongelmaksi muodostuu se, miten ihmiset toimivat koulusta lähdettyään. Monillehan jää juuri se negatiivinen muisto josta puhuit, joka sitten vaikuttaa siihen että ei tule aikuisiällä pahemmin liikuttua. Ehkä suurempi ongelma kuitenkin minusta on se, että lähes kaikki liikunta on jotenkin suoritusohjattua. Jos esimerkiksi haluaa pelata jalkapalloa, jääkiekkoa, sählyä tai vaikka sulkapalloa, niin tarjolla on lähinnä seuroja joiden tavoitteena on kilpailla ja menestyä. Lajivalinta pitää tehdä nuorena ja kaljamahainen kolmekymppinen ei kelpaa enää mihinkään. Maasta tuntuvat puuttuvan sellaiset leikkisät seurat, joihin pääsee helposti sisään kuka tahansa, jotka harjoittelevat ja pelaavat hengellä "tuu jos huvittaa" ja "kaikki pelaa". Eli jos työ- tai opiskelupaikalla ei ole mitään porukkaa, niin ainakaan mitään joukkueliikuntaa ei helpolla pääse harrastamaan. Paskoja kun ei kelpuuteta liikkumaan, ilmeisesti siksi että on mukavampaa valittaa siitä kuinka kansa ei liiku tarpeeksi. _________________ No matter where you are... Everyone is always connected. If you aren't remembered... Then you never existed. Takaisin alkuun Dive Rehti opiskelija Liittynyt: 20 Maa 2006 Viestejä: 159 Lähetetty: Lau Huh 08, 2006 3:15 pm    Viestin aihe: Re: Joukkuejaot liikunnantunneilla - ja liikunta muutenkin Habeas corpus kirjoitti: Sinänsä oli kyllä joitakin liikuntalajeja, joista jopa pidin. Usein opettajan valinnat olivat kuitenkin ihan syvältä, kuten esimerkiksi silloin kun liikunnanopettajan sijainen lähetti meidät kiertämään pururataa syyssateessa (oli muuten perjantai 13. päivä, yllättävää ). Joskus opettajilla on jokin uskomaton erityislahjakkuus viedä kaikki ilo sellaisestakin, joka voisi olla mukavaa. Jos niiden koulutuksessa opetetaankin sellaista pari vuotta? Lainaus: Lisäksi se, että olin useimmissa jutuissa aivan paska, teki kyllä monesti liikunnasta vähän tuskallista - jos joukkuelajissa mokaa niin siitä saa kyllä kuulla. Niinpä. Ja opettajat fiksoituivat siihen, kuinka pitäisi pelata oikein ja sääntöjen mukaan. Ainoat hyvät muistoni joukkuepeleistä liittyvät niihin kertoihin, kun kokeilimme jotakin peliä ensimmäistä kertaa. Kaikki juoksivat kirkuen pallon perässä ja hauskaa oli. Kunnes opettaja alkoi mäkättää säännöistä ja strategioista ja hohhohhoijaa. Lainaus: Telinevoimistelu, oujee.. Se olikin ehkä karmein liikuntamuoto. Omalla kohdallani sentään pukin ylitys taisi mennä, mutta sitten tietysti olisi pitänyt vielä tehdä trampoliinin kautta voltti patjalle ja minulle moinen suoritus on tyystin mahdoton. Eli nöyryyttäväksi meni. Huuh, sellaista ei todellakaan saisi vaatia. Koskaan en tuota itse suorittanut. Yksi tyttö luokaltamme muuten satutti tuossa touhussa päänsä trampoliinin metalliosiin, pahemmin ei onneksi käynyt, mutta veren määrä oli melkoisen vaikuttava. Sen jälkeen ei ainakaan huvittanut kokeilla. Lainaus: Yleisestikin tällainen koko kehon hallintaa vaativa toiminta, kuten juuri voltin tekeminen tai uimahyppääminen pää edellä, ovat asioita joita en osaa ollenkaan. Juurikin sama homma. Mainitsemiesi esimerkkien suhteen olen päättänyt vain hyväksyä tilanteen - muuten kyllä haluaisin kehittää tuota hallintaa. Lainaus: Sinun pitäisi päästä johonkin sellaiseen porukkaan, jossa voisi harrastaa rennosti ja huumorilla ilman mitään tavoitteita. Vähän kuin tuo salibandyporukka johon kuulun, siellä ei niin pingoteta siitä kuka osaa pelata ja kuka ei, vaan kaikki sohivat palloa parhaansa mukaan ja siinä se. Vähä vähältä sitten ehkä tulee niitä onnistumisiakin ja itseluottamus nousee, jolloin taitokin paranee. hmm..pitäisiköhän varata sählyvuoro Helsingin yliopiston erilaisille oppijoille.. Lainaus: Ehkä suurempi ongelma kuitenkin minusta on se, että lähes kaikki liikunta on jotenkin suoritusohjattua. Jos esimerkiksi haluaa pelata jalkapalloa, jääkiekkoa, sählyä tai vaikka sulkapalloa, niin tarjolla on lähinnä seuroja joiden tavoitteena on kilpailla ja menestyä. Lajivalinta pitää tehdä nuorena ja kaljamahainen kolmekymppinen ei kelpaa enää mihinkään. Maasta tuntuvat puuttuvan sellaiset leikkisät seurat, joihin pääsee helposti sisään kuka tahansa, jotka harjoittelevat ja pelaavat hengellä "tuu jos huvittaa" ja "kaikki pelaa". Eli jos työ- tai opiskelupaikalla ei ole mitään porukkaa, niin ainakaan mitään joukkueliikuntaa ei helpolla pääse harrastamaan. Paskoja kun ei kelpuuteta liikkumaan, ilmeisesti siksi että on mukavampaa valittaa siitä kuinka kansa ei liiku tarpeeksi. Totta. Lasten pihaleikitkin ovat katoavaa perinnettä joten tuntuu, että nykyisin ihmiset jakaantuvat jo varhain urheilijatyyppeihin ja niihin, jotka eivät liiku. Kyllähän sitten kaikenlaisia kilokimppajumppia mammamalleille järjestetään, mutta ei oikein sellaista "liikuntaa siksi että se on kivaa" -tyyppistä toimintaa. Ai niin, mutta sehän olisi vastoin ajan henkeä. Liikunnalle saa ottaa aikaa vain kolmella syyllä: - siinä menestyy ja niittää mainetta ja kunniaa - sillä vähentää veronmaksajille lankeavia sairauskuluja - se laihduttaa. Muista syistä liikkuvat palatkoot sorvin ääreen. Voivoi. Takaisin alkuun Tohtori Pelottava hikipinko Liittynyt: 19 Maa 2006 Viestejä: 493 Lähetetty: Sun Huh 09, 2006 5:43 pm    Viestin aihe: No joo, tuskin tulee yllätyksenä että minutkin aina valittiin joukkueisiin viimeisenä, ja että olin kaikissa liikuntalajeissa tosi surkea. Ja minäkin olin enemmän sellainen hintelä ja kömpelö kuin varsinaisesti lihava, vaikka "läski" minun lapsuudessani olikin samantapainen yleispätevä haukkumasana kuin "homo", eli se sopi kaikkiin ylipäätään epäsuosittuihin ihmisiin. (Monet kiusaajat saattoivat olla käytännössä paljon lihavampia kuin kiusatut, mutta ei siinä koskaan nähty mitään ristiriitaa.) Itse asiassa muistan, että kun joukkueita jaettiin, kapteenit rupesivat loppuvaiheessa jo laskemaan että "voi ei, toi tulee meille". Minäkin muuten "pelkäsin palloa", eli jos pallo tuli kovaa vauhtia minua päin, mieluummin hyppäsin sivuun kuin otin sen vastaan naamallani. Evolutionääriseltä kannalta se tosin oli minusta edelleen järkevämpi ratkaisu, mutta nykymaailma nyt muutenkin suosii piirteitä ja käyttäytymismalleja jotka ovat lajin säilymisen kannalta selvästi haitallisia. Enkä tosiaan edes katso urheilua telkkarista tai muutenkaan ole kiinnostunut mistään urheiluun liittyvästä, vasta ihan viime vuosina olen alkanut katsoa jotain jalkapallon MM-kisoja ja vastaavia ja huomannut ne ihan hyväksi draamaksi. Urheilusivutkin jätän lehdistä aina lukematta, vaikka en sentään rituaalisesti polta niitä takapihalla niin kuin joskus muinoin. Paskan maku jäi koululiikunnasta suuhun, ja syytän nykyistä huonoa kuntoani ja epäliikunnallisuuttani juuri koulussa saamistani traumoista. Vanhempieni mukaan olin nimittäin ihan innostunut kaikenlaisesta liikkumisesta ennen kouluikää, mutta koulussa se sitten lopahti kuin seinään, kun huomasin olevani muita huonompi ja lakkasin mieluummin kokonaan yrittämästä. Siinähän nimittäin kävi niin, että sekä opettajat että toiset lapset joka tapauksessa väittivät että "en yritä tosissani", eli ilmeisesti he eivät vain pystyneet uskomaan jonkun olevan oikeasti niin huono. Traumatisoivat piirteet kuuluvat muuten mielestäni selvästi ala-asteelle. Ainakin meillä liikunta oli se ainoa tärkeä asia, ja sen mukaan määräytyi arvostus koulun sisäisessä hierarkiassa. Yläasteella tämä muuttui, koska tuli uusia harrastuksia (kalja ja tupakka nyt etupäässä, jossain vaiheessa myös mopot ja tytöt), ja urheilu alettiin nähdä vähän sellaisena nössöjen juttuna. Yläasteella meillä oli luokan sisällä parempi henki liikunnassa, eikä huonoja enää kiusattu tai hävittyjä jalkapallo- tai sählymatseja otettu niin tosissaan. Homma nähtiin enemmän leikkinä, kuten nyt koulunkäynti ylipäätään, ja tärkeät asiat olivat jossain ihan muualla. Valitettavasti liikunnanopettajamme oli yläasteella ja lukiossa semmoinen vanha skappari, jonka mielestä oleellinen osa liikuntaa on oppilaiden rääkkääminen. Niinpä minullakin on näitä kokemuksia siitä, että juoksemme kaatosateessa ympäri koulun kenttää ja opettaja istuu kentän laidalla YK-palveluksensa aikana hankitussa Mersussa sadetakki päällä, hörppii kahvia termospullosta ja huutelee välillä että "juoskaa kovempaa". Kyseinen ukko ei tosiaan ikinä kävellyt mihinkään, vaan kulki kaikki vähänkin pitemmät matkat sillä Mersullaan. Luulen, että paras tapa saada nuoriso harrastamaan liikuntaa olisi koko koululiikunnan lakkauttaminen. Koululiikunnasta on hyötyä lähinnä niille, jotka ovat jo ennestään liikunnallisia, kun taas vähemmän liikunnalliset se lähinnä altistaa entistä julmemmalle koulukiusaamiselle. Takaisin alkuun Habeas corpus Pelottava hikipinko Liittynyt: 16 Maa 2006 Viestejä: 697 Paikkakunta: Helsinki Lähetetty: Kes Huh 12, 2006 10:22 pm    Viestin aihe: Re: Joukkuejaot liikunnantunneilla - ja liikunta muutenkin Dive kirjoitti: Niinpä. Ja opettajat fiksoituivat siihen, kuinka pitäisi pelata oikein ja sääntöjen mukaan. Ainoat hyvät muistoni joukkuepeleistä liittyvät niihin kertoihin, kun kokeilimme jotakin peliä ensimmäistä kertaa. Kaikki juoksivat kirkuen pallon perässä ja hauskaa oli. Kunnes opettaja alkoi mäkättää säännöistä ja strategioista ja hohhohhoijaa. Pahinta on kyllä ehdottomasti se, kun noita pelitaktiikoita ruvetaan käymään läpi jossakin ikäluokassa viisi-seitsemän. Muistan kun kakarana harrastin jalkapalloa ja koutsi selitti aina koko porukalle fläppitaulun kanssa kuvioitaan. En koskaan tajunnut koko hommasta mitään, enkä tiedä tajusiko kukaan muukaan. Pitäisi kai edes ymmärtää, että tuonikäisille voi selittää vain ihan peruskäsitteitä "pysy tässä laidassa" tai "juokse aina reippaasti mukaan hyökkäykseen". Nämä "Repa nousee vasemmalta, Pekka levittää, oikeaan laitaan Makelle, Make syöttää maalin eteen johon nää kaks menee ja siitä etsitään ratkaisuja"-tyyppiset jutut eivät tunnu realistisilta. No, joku SM-liigan jääkiekkoilija sanoi äskettäin haastattelussa että "En tiedä onko sillä valmentajalla niin merkitystä, aina on kopissa pari kaveria jotka ei ollenkaan kuuntele mitä valmentaja sanoo ja pari sellaista, jotka kuuntelee mutta ei tajua siitä hölkäsen pöläystä. Jos ne on hyviä, niin harvemmin ne siitä huolimatta huonosti pelaa." Dive kirjoitti: Huuh, sellaista ei todellakaan saisi vaatia. Koskaan en tuota itse suorittanut. Yksi tyttö luokaltamme muuten satutti tuossa touhussa päänsä trampoliinin metalliosiin, pahemmin ei onneksi käynyt, mutta veren määrä oli melkoisen vaikuttava. Sen jälkeen ei ainakaan huvittanut kokeilla. Liikuntatunnin veri, oujee. Muistan kuinka meillä oli ala-asteen 1. tai toisella luokalla liikuntatunnilla kilpailu, piti kiivetä köyttä pitkin koskettamaan liikuntasalin katon kannatinpalkkia ja siitä takaisin. Pääsin lähes tappiin saakka kunnes jähmetyin. Jälkikäteen(kin) ajatellen se tuntuu aika hullulta, sali oli kuitenkin verraten korkea ja alla vain jotkut kämäiset patjat - joihin niihinkään osuminen ei putoamistilanteessa olisi ollut kirkossa kuulutettua. Oppilaiden terveys on aina uhrattavissa... Dive kirjoitti: Juurikin sama homma. Mainitsemiesi esimerkkien suhteen olen päättänyt vain hyväksyä tilanteen - muuten kyllä haluaisin kehittää tuota hallintaa. En minäkään haaveile akrobaatiksi kehittymisestä, mutta tuota perusmotoriikkaa olisi kieltämättä hyvä silloin tällöin vähän harjoittaa. Siitä kun on päivittäisessä elämässäkin ihan kivasti hyötyä, puhumattakaan siitä että sitten vanhempana pääsee aika paskaan kuntoon nopeasti jos ei koskaan ole mitään liikuntaa harrastanut. Dive kirjoitti: hmm..pitäisiköhän varata sählyvuoro Helsingin yliopiston erilaisille oppijoille.. Teepä se, niin tulen vaikka mukaan . Oikeasti tuollaiseen tarvitsee valitettavasti aika suuren porukan ja vieläpä sellaisia ihmisiä, jotka ovat innostuneita tulemaan paikalle. Ehkä joku parikymmentä pitäisi olla, koska peliä varten kuitenkin tarvitaan vähintään 6 paikalle saapunutta ja vastaavasti kahdellakymmenelläkin voi pelata, kunhan pitää vaihtoja. Dive kirjoitti: - siinä menestyy ja niittää mainetta ja kunniaa - sillä vähentää veronmaksajille lankeavia sairauskuluja - se laihduttaa. Muista syistä liikkuvat palatkoot sorvin ääreen. Voivoi. Tällainen ajattelutapa taitaa kieltämättä olla vallalla.. Minkäs teet, älytöntähän se on, mutta ajan henkeä on vaikea muuttaa. _________________ No matter where you are... Everyone is always connected. If you aren't remembered... Then you never existed. Takaisin alkuun alfauros Takarivin oppilas Liittynyt: 10 Hei 2006 Viestejä: 99 Lähetetty: Tii Hei 11, 2006 3:14 pm    Viestin aihe: Tous veer tous teis... Ala-asteella ei vielä ollut pingottamista, silloin tuli kokeiltuakin vähän kaikenlaista, juoksu, jalkapallo, jääkiekko, keihäänheitto, korkeushyppy, pituushyppy, kuulantyöntö, pesäpallo, telineet... Yläasteella se sitten oli sitä pingottamista ah niin rakkaiden ystävien seurassa jatkuvaa vittuilua kuuntelemassa, ohjaajana entinen yk-mies joka sitten lukiossa osoittautui ihan ihmiseksi kun kommunikaatio oli enempi tasoa aikuinen aikuiselle, mikä yläasteella puolestaan oppilaiksikin kutsuttujen nilviäisten kanssa on aika mahdotonta. Puolustan opettajaa, mikä ihmetyttää itseänikin sen jälkeen kun olen yläasteella vuosikaudet pelannut pesäpalloa tihkusateessa ja hiihdellyt läpimärät kangasmonot jalassa. Yllättäen kymppiluokalla oli oikeastaan ihan mukavaa liikunnassa, vaikka lähes kaikki muut jonkin sortin lintsareita olikin ja olin ainoa, joka kävi juoksemassa cooperin testin - farkut jalassa. Opettaja oli semmoinen rento, ylipainoinen tyyppi, joka ei hiostanut, vaan kehotti kokeilemaan vähän kaikenlaista ja tuolloin liikuntatunnit olivat ihan siedettäviäkin, vaikka rikoin silmälasini sisäjalkapallossa saamalla pallon naamaani, heitin onnettoman tuloksen keihäässä, kiekko onnistui välttävästi vasta vihoviimeisellä heitolla, juoksi cooperissa todella huonon tuloksen, kärrynpyöräni näytti aivan onnettomalta ja ties mitä vielä. Sähly sentään meni edes auttavasti, vaikka jopa sekoilin siinä, kuka on omassa ja kuka vastapuolen joukkueessa. Nyt aikuisiällä huomannut liikkumisen olevan ihan mukavaakin, lenkkeillyt ja heiluttanut giryaakin, joskaan samanlaista elämäntapaa liikkumisesta ei vielä ole oikein saanut, kuin jos olisi ikänsä sitä harrastanut. Paskassa kunnossa olen edelleenkin, keuhkot putoavat kyydistä hyvin nopeasti (helpommin nyt lämpimällä kuin esim. talvella) ja varmaan kädenväännössäkin häviäisin suurin piirtein kaikille, naiset mukaan lukien, mutta kuitenkin pahasti ulkonäkökompleksisena ihmisenä, joka on aina inhonnut itseään ja kroppaansa, on mukava huomata, että jotain säälittävää lihaksentynkääkin on alkanut tulla, eikä ole aivan niin totaalisen epämiehinen lapsenvartalo kuin ennen, vaikka juurikaan hurraamista kropan muodossa ja suorituskyvyssä ei edelleenkään ole. Ei-elämäntapa heijastuu, kun huomaa harjoittelun vähenevän uutuudenviehätyksen myötä ja varsinkin nyt kesällä tuntuu olevan ihan liian kuuma tehdä mitään, mutta yritetään. Takaisin alkuun Kalastaja Tarkkailuluokka Liittynyt: 16 Elo 2007 Viestejä: 9 Lähetetty: Tor Elo 16, 2007 9:47 pm    Viestin aihe: Liikunta aina kymppi, mutta silti usein valittiin joukkueeseen loppu/keskivaiheilla. Joukkuelajit eivät toisaalta ehkä minulla olleetkaan niitä vahvimpia, sillä harrastin yleisurheilua, jossa olin selvästi koko koulun paras. Silloin taas ei kun sain itse valita joukkueen. Aina olen lähes kaikenlaisesta liikunnasta pitänyt, oli se sitten koulussa tai ei. Takaisin alkuun Habeas corpus Pelottava hikipinko Liittynyt: 16 Maa 2006 Viestejä: 697 Paikkakunta: Helsinki Lähetetty: Kes Jou 26, 2007 7:51 pm    Viestin aihe: Kalastaja kirjoitti: Aina olen lähes kaikenlaisesta liikunnasta pitänyt, oli se sitten koulussa tai ei. Kai nyt sentäs joku laji on, jota vihasit/vihaat edelleen?-) _________________ No matter where you are... Everyone is always connected. If you aren't remembered... Then you never existed. Takaisin alkuun Näytä edelliset viestit: Kaikki viestit1 päivä7 päivää2 viikkoa1 kuukausi3 kuukautta6 kuukautta1 vuosi Vanhin ensinUusin ensin         Kotiaine.com Foorumin päävalikko -> Ala-aste Kaikki ajat ovat GMT + 2 tuntia Sivu 1 Yht. 1   Siirry: Valitse foorumi Kotiaine.com----------------Yleinen keskusteluKotiaine.com Opiskelu----------------YliopistoLukioYläasteAla-aste Rajoitetut----------------Ghost House  Voit kirjoittaa uusia viestejä tässä foorumissa Voit vastata viesteihin tässä foorumissa Et voi muokata viestejäsi tässä foorumissa Et voi poistaa viestejäsi tässä foorumissa Et voi äänestää tässä foorumissa Powered by phpBB © 2001, 2005 phpBB Group phpBB SEO