Eutanasia Mitä eutanasia oikeastaan on? Joskus sitä armomurhaksikin kutsutaanÔǪ tai ehkäpä parempi suomennos eutanasialle olisikin hyvä kuolema? Tässä kirjoituksessani pyrin tuomaan aiheen laajempaan tarkasteluun. Kuitenkin lääketieteellinen näkökulma painottuu tekstissä melko voimakkaasti, onhan ihmisten kuolema suomalaisessa yhteiskunnassa vahvasti sidoksissa terveydenhuoltoon. Niin kuin otsikkokin jo viittaa, kyseessä ei ole niinkään yksittäinen kuolemaan johtava toimenpide, vaan paljon laajempi kokonaisuus, suuri joukko eettisiä kysymyksiä ratkaisuineen. Kuoleman lähestyessä niin omaiset, lääkärit, kuin potilas itsekin joutuvat pohtimaan vaikeita kysymyksiä, joihin hyvää ratkaisua tuskin koskaan löytyykään. Täysin tuskatonta kuolemaa ei koskaan voitane saavuttaakaan, mutta haluamme kuitenkin luonnollisesti löytää sen inhimillisimmän vaihtoehdon. Lääketieteen näkökulma eutanasiaan Eutanasialla tarkoitetaan tilannetta, jossa vakavasti, parantumattomasti sairas ihminen pyytää kuolemansa jouduttamista. Pyynnön tulee perustua täydessä ymmärryksessä tehtyyn vakaaseen päätökseen. Usein eutanasia jaetaan aktiiviseen ja passiiviseen kuolinapuun. Rajanveto ei kuitenkaan ole näin selkeä. Eutanasiaa tiedetään käytetyn jo antiikin aikoina. Lääketieteen esi-isä Hippokrates oli oman aikansa poikkeus tässä asiassa, sillä hän lukeutui silloin harvoihin eutanasian vastustajiin. Keskiajalla eutanasian vastustus länsimaissa oli yleistä (luultavasti kirkon valta-asemasta johtuen), kunnes se jälleen tuli voimakkaasti esille 1900-luvun alun Saksassa. Suomessa 2000-luvulla tehtyjen mielipidekyselyjen mukaan noin puolet suomalaisista hyväksyisi aktiivisen kuolinavun ja neljä viidestä hyväksyy parantavien hoitojen lopettamisen toivottomassa tilanteessa. Aktiivisella eutanasialla tarkoitetaan nopean ja tuskattoman kuoleman tuottamista, useimmiten tappavalla lääkeannoksella. Yleensä tällä tarkoitetaan vapaaehtoista eutanasiaa, jossa potilas sitä nimenomaan pyytää. Tunnetaan myös käsite tahdosta riippumaton eutanasia, jolloin kysymyksessä on ihminen, joka on pysyvästi menettänyt kykynsä ilmaista tahtoaan. Esimerkkinä vaikeavammaiset vastasyntyneet ja syvästi dementoituneet vanhukset. Suomen nykyinen lainsäädäntö kieltää aktiivisen kuolinavun antamisen. Hollannissakaan ei aktiivinen kuolinapu ole varsinaisesti laillista, vaan kuolinapua antanut lääkäri jätetään syyttämättä erittäin tiukkojen ehtojen täyttyessä. Passiivinen eutanasia on terminä melko epämääräinen ja siitä tulisikin Suomen Lääkäriliiton ohjeiden mukaan luopua. Vaikka puhutaankin hoitojen lopettamisesta, ei se suinkaan tarkoita potilaan jättämistä yksin kuolemaan. Voidaankin puhua palliatiivisesta hoidosta, joka tarkoittaa parantumattomasti sairaan potilaan oireita lievittävää hoitoa. Saattohoito liittyy myös läheisesti palliatiiviseen hoitoon, tosin saattohoitoa pidetään hieman suppeampana käsitteenä. Mitään täsmällistä rajanvetoa ei kuitenkaan voida tehdä, vaan jokainen yksittäinen hoitopäätös tehdään yksilöllisesti, potilaan ja omaisten toiveita kunnioittaen. Esimerkkinä tästä voisi olla vaikkapa tilanne, jossa syöpäpotilaan aktiivihoidoista (sytostaatit, sädehoito) ollaan luovuttu ja siirrytty palliatiiviseen hoitoon (kivun lievitys, pahoinvointilääkitys). Jos potilas sairastuu vaikkapa keuhkokuumeeseen, voidaan siihen usein aloittaa kuitenkin antibioottilääkitys, ellei kyseessä ole oletettavasti aivan viimeisistä elinpäivistä. Ajatuksena on, että potilaan jäljellä olevasta elinajasta tehdään mahdollisimman hyvälaatuista ja potilasta rasittavista sekä kärsimyksiä pitkittävistä hoidoista luovutaan ajoissa. Potilaan näkemys tulee aina ottaa huomioon hoitopäätöksiä tehtäessä. Lopulliset päätökset tekee aina lääkäri, mutta potilaalla on aina oikeus kieltäytyä hoidosta. Mitään nimenomaista hoitoa potilas ei kuitenkaan voi vaatia, vaan lääkäri päättää mitkä hoidot ovat lääketieteellisesti perusteltuja. Mikäli potilas ei ole sairaana tai loukkaantuneena kykenevä ilmaisemaan mielipidettään hoidostaan, tulee hoitohenkilökunnan keskustella tilanteesta omaisten kanssa ja ottaa omaisten toivomukset mahdollisuuksien mukaan huomioon. Jokainen meistä voi myös laatia varalle hoitotestamentin, jossa esittää näkemyksensä hoidostaan tilanteessa, jossa itse ei kykene enää mielipidettään ilmaisemaan. Tiedossa olevaa hoitotestamenttia on hoitohenkilökunnan velvollisuus noudattaa. Eutanasian tärkeimpänä vaihtoehtona pidetään hyvää palliatiivista hoitoa tehokkaine kipulääkityksineen. Eri tutkimusten mukaan noin 80-90 % terminaalivaiheen syöpäpotilaista saa riittävän lievityksen oireisiinsa. Vaikka nykyinen lääketiede pystyy pitkittämään ihmisen elämää, joskus ehkäpä liiankin pitkään, niin sillä on myös tehokkaita keinoja kivun ja muun tuskan lievittämiseen. Tärkein keino on varmasti hyvä kipulääkitys, usein morfiinin sukuisilla vahvoilla kipulääkkeillä. On mahdollista että joissakin tapauksissa suuret annokset näitä kipulääkkeitä voivat nopeuttaa potilaan kuolemaa (pitkään käytettäessä annosta joudutaan vähitellen kasvattamaan riittävän kivunlievityksen saamiseksi, ns. toleranssi), vaikka se ei varsinainen kuolinsyy tällöin olekaan. Aivan äärimmäisenä keinona voidaan käyttää niin kutsuttua palliatiivista sedaatiota, eli potilas suomeksi sanottuna nukutetaan, kun kärsimyksiä ei enää muutoin pystytä hoitamaan. Tällainen menettely voi tulla kysymykseen viimeisenä keinona esimerkiksi pitkälle edenneessä keuhkosyövän loppuvaiheessa, kun potilas menehtyy hitaasti tukehtumalla. Lääketieteellisiä keinoja siis löytyy, kunhan niitä vain osataan riittävästi käyttää, kuolevan ja omaisten tukemista ja läheisyyttä tietenkään unohtamatta. Etiikan teoriat suhteessa eutanasiakysymykseen Pohtiessamme eutanasiaan liittyviä kysymyksiä, voimme ottaa avuksi filosofisen etiikan perusteoriat. Ennen siirtymistä varsinaiseen ongelmaan, pohtikaamme muutamaa aiheeseen liittyvää metaetiikan kysymystä. Ensimmäisenä mieleen nouseekin klassinen metaetiikan ongelma: Onko tekemättä jättäminen moraalisesti sama kuin tarkoituksellinen teko? Eli onko loppujen lopuksi sama asia lopettaa hoidot ja antaa kipulääkitystä, joka mahdollisesti lyhentää elinaikaa, kuin antaa tarkoituksellisesti tappava lääkeruiske. Tästä kysymyksestä voisikin jo kirjoittaa melkeinpä oman kirjansa. Lopputuloshan on kuitenkin molemmissa tapauksissa sama. Yleisesti ajatellaan kuitenkin, että kyse on kokonaan eri asioista. Länsimaisiin hoitokäytäntöihin kuuluu tarvittaessa luopua hoidoista, joiden ei katsota olevan enää hyödyksi, tärkeimpänä perusteluna hoidoista luopumiselle on siis lääketieteellinen arvio. Suurtenkin kipulääkeannosten antamista perustellaan velvollisuudella helpottaa potilaan tuskia ja tehdä loppuelämästä mahdollisimman siedettävää. Aktiivista kuolinapua taas pidetään suoranaisena surmaamisena, vaikka siinäkin on tarkoituksena kärsimysten lopettaminen. Käsite-eroja näiden kahden tilanteen välillä voidaankin kuvata vertauksella kuoleman salliminen ÔÇô kuoleman tuottaminen. Myös toisenlaisia näkemyksiä asiaan löytyy, etenkin muista kulttuureista. Voimme myös pohtia kysymystä, että vaikka eutanasian laillistamista ja yleistymistä ei pidettäisikään oikeana, niin voiko se jossakin yksittäistapauksessa olla moraalisesti oikea ratkaisu. Ainakaan velvollisuusetiikkaan tällainen näkemys ei sovi. Kun esiin nousee kysymys lainsäädännöstä, tulee väkisinkin mieleen John Stuart Millin näkemys vahinkoperiaatteesta; "Yhteiskunta on oikeutettu rajoittamaan yksilön vapautta vain estääkseen muille ihmisille aiheutuvan vahingon.". Mikä ylipäätänsä on yhteiskunnan asema näissä tilanteissa, saako yhteiskunta lainkaan puuttua ihmisen elämän ja kuoleman kysymyksiin. Tällä hetkellähän käytännöt eri puolilla maailmaa riippuvat paljonkin kulttuurista ja uskonnoista. Toisaalta, jos mitään sääntelyä ei olisi, käytännöt voisivat olla hyvinkin villejä ja vaihtelevia jopa maamme rajojen sisäpuolellakin. Yksi tärkeä kysymys on myös, mihin kaikkeen eutanasiapäätös vaikuttaa. Tärkeimpinä osapuolina ovat varmasti kuoleva potilas sekä lääkäri (tai myös joku muu eutanasian suorittaja), joka joutuisi edesauttamaan ihmisen kuolemaa. Molemmat ovat tavallaan moraalisia toimijoita; potilas pyytää kuolinapua ja lääkäri tekee päätöksen kuolinavun antamisesta. Potilaan lisäksi myös lääkäriä voitaisiin pitää moraalisen toiminnan kohteena. Jo pelkästään eutanasiapyyntö vaikuttanee lääkäriin voimakkaasti, itse teosta puhumattakaan. Omaisiinkin läheisen kuolema vaikuttaa usein syvästi. Ihmisten lisäksi päätös vaikuttaa myöskin yhteiskuntaan, säästyykö varoja, saadaanko sairaalapaikka toisen potilaan käyttöön, vain esimerkkeinä aika raadollisiltakin kuulostavista kysymyksistä. Miten hyve-eetikko lähtisi ratkaisemaan ongelmaa? Ensimmäinen kysymys onkin, että mitkä olisivat ne hyveet, joiden mukaan lääkärin tai muun eutanasiakysymystä miettivän ihmisen pitäisi toimia. Käytän tässä lähtökohtana suomalaisen lääkärinvalan tekstiä: "Päämääränäni on terveyden ylläpitäminen ja edistäminen, sairauksien ehkäiseminen sekä sairaiden parantaminen ja heidän kärsimystensä lievittäminen.". Lisäksi lääkärinvala velvoittaa käyttämään vain sellaisia hoitoja, joista potilas todennäköisesti hyötyy. Tästä voisi helposti vetää johtopäätöksen että hyveellinen lääkäri auttaa potilastaan kaikin keinoin ja mikäli paranemista ei ole enää odotettavissa, lievittää kuitenkin sairaan kärsimyksiä. Potilaan surmaamista kärsimysten lopettamiseksi olisi hyvin vaikea kuvitella hyveeksi, ainakin omasta mielestäni se sotii pahasti lääkärinvalaa vastaan. Myöskään täysin turhana pidettävää hoitoa ei voitane pitää lääkärin etiikan mukaisena. Aristoteleen ajatus kultaisen keskitien löytämisestä sopii tähänkin hyvin. Vältetään siis äärimmäisyyksiä, kun ketään ei toivottomassa tilanteessa yritetä epätoivoisesti pitää hengissä viimeiseen asti, mutta ei myöskään päätetä kenenkään päiviä ennenaikaisesti. Toki täytyy muistaa, että käsitykset hyveellisestä vaihtelevat, ajattelin kuitenkin lääkärinvalan edustavan jonkinlaista yleistä näkemystä. Kantilainen velvollisuuseetikko taas lähtisi sovittamaan kysymystä kategoriseen imperatiiviin. Tämä etiikan suuntaus velvoittaa jokaisen moraalisen toimijan pohtimaan ratkaisua itse. Mitään yleistä sääntöä tämän teorian pohjalta onkin vaikea muodostaa. Toivoisiko eutanasiaa pohtivan lääkäri eutanasian laillistamista ja yleistymistä? Tässä ongelmaksi tuleekin, että lääkärin ei tulisi tehdä poikkeuksia, vaan kaikissa samankaltaisissa tilanteissa johdonmukaisesti joko suostua eutanasiapyyntöön tai kieltäytyä siitä. Tällaisella ajattelutavalla monet varmaankin vastustaisivat kuolinavun antamista, sillä useiden kannattajienkin mielestä se tulisi rajoittaa hyvin tarkkaan harkittuihin tapauksiin. Myös eutanasiaa pyytävä sairas ihminen joutuisi miettimään, että toivoisiko hän vastaavassa tilanteessa esimerkiksi oman läheisensä pyytävän kuolinapua ja eutanasian tulevan yleisesti sallituksi. Vaikein etiikan teoria tässä tapauksessa on varmastikin utilitarismi. Etenkin sääntöutilitarismia ja eutanasiaa on vaikea sovittaa yhteen. Tekoutilitaristisen ajattelun sovittaminen ongelmaan olisikin jo huomattavasti helpompaa, kun tunnetaan paremmin yksilölliset muuttujat, kuten kuolevan ihmisen sekä myöskin omaisten tunteet ja ajattelutapa sekä sairauden ennuste. Teon vaikutusta eri moraalisubjekteihin on nimittäin hyvin vaikea arvioida edes suuntaa-antavasti. Miten pystymme esimerkiksi arvioimaan nopeutetun kuoleman vaikutusta sairaaseen ihmiseen? Onko siitä itse asiassa enemmän haittaa kuin hyötyä? Ja kuka sitten olisi oikea henkilö tekemään tällaista arviointia. Kuolema on kuitenkin niin suuri ja tuntematon asia, että siihen on hyvin vaikea ottaa minkäänlaista kantaa. Omaisillekin odotettu kuolema voi olla joko helpotus kärsimysten loppuessa tai hyvinkin suuri järkytys. Se voi toki olla molempiakin. Lääkärin kannalta eutanasiaratkaisu olisi varmasti lähes poikkeuksetta taakka kannettavaksi, vaikka lääkäri saisikin halutessaan kieltäytyä eutanasiasta. Yhteiskunnan voisi toki ajatella hyötyvän eutanasiasta, kun paljonpuhuttuja terveydenhuollon resursseja säästyisi. Tällainen talouskeskeinen ajattelumalli kuulostaa kuitenkin hyvin raadolliselta, eikä mielestäni taloudellisia ja inhimillisiä arvoja saisikaan tällä tavoin asettaa samalle viivalle. Eutanasian käyttö johtaisi myös väistämättä sen yleistymiseen. Toki on hyvä miettiä asiaa kaikkien osapuolten kannalta ja pyrkiä löytämään kokonaisuuden kannalta paras vaihtoehto. Oireita lievittävä saattohoito täytyy pitää aina vaihtoehtona eutanasialle ja arvioida tarkoin olisiko tämä kaikkien kannalta eutanasiaa parempi ratkaisu. Kannanottoja eutanasiasta Hollantilaisen lääkäri-filosofi, professori Henk ten Haven haastattelu "Palliatiivisen hoidon kehittäminen on vaihtoehto eutanasialle" julkaistiin Suomen Lääkärilehdessä (11/2006). Ten Have ei pidä eutanasialakia parhaana ratkaisuna, sillä se normalisoi eutanasian. Hänen mielestään eutanasia voi ehkä hyvin poikkeuksellisessa tapauksessa olla kuitenkin hyväksyttävää, jolloin tuomioistuin voisi jättää lääkärin syyttämättä. Professori ten Have kuitenkin painottaa erityisesti hyvän vaihtoehdon löytämistä eutanasialle, raskaista ja tarpeettomista hoidoista on luovuttava ajoissa. "Elinpäivien laatu muuttuu palliatiivisten hoitojen avulla tärkeämmäksi kuin niiden määrä" sanoo ten Have. Hän nostaa myös esiin kysymyksen siitä mikä olisi riittävän painava syy eutanasialle. Käykö esimerkiksi vanhan ihmisen elämään kyllästyminen syyksi? Entä sitten ihmiset jotka eivät voi ilmaista itse tahtoaan, kuten vaikeavammaiset vastasyntyneet tai syvästi dementoituneet vanhukset? Hän pitää eutanasiassa paradoksaalisena sitä, että korostetaan potilaan autonomiaa, mutta kuitenkin niin suuri harkintavastuu on lääkäreiden käsissä. Henk ten Haven näkemykset edustanevat lähinnä utilitaristista ajattelutapaa, hänen pohtiessa erilaisia vaihtoehtoja ja etsiessä kokonaisuuden kannalta parasta ratkaisua. Samalla hän ottaa myös kantaa metaetiikan ongelmaan; hoidoista luopumista hän pitää pääsääntöisesti eutanasiaa parempana vaihtoehtona ja siten myös moraalisesti eri tekona. "Jokaisella ihmisellä on oltava itse oikeus päättää omasta elämästään. Kukaan muu ei voi tällaista päätöstä toisen puolesta tehdä. Niinpä jokainen voi itse niin tahtoessaan myös päättää oman elämänsä. Ellei hän siihen kykene omin avuin, mutta kykenee tahtonsa todistettavasti ilmaisemaan, on hänelle voitava tarjota tarvittavaa apua. Hyvä kuolema (kreikaksi eu thanasos) eli eutanasia, on ihmisen oikeus." (Jaakko Ojanneen artikkeli "Vaatimus eutanasialain saamiseksi Suomen lainsäädäntöön voidaan perustella sangen lyhyesti". http://www.exitus.fi/kirjoituksia_vaatimus.html) Tämä varsin jyrkkä näkökanta eutanasian puolesta voisi edustaa Nietzschen näkemystä yli-ihmisestä, joka on oman itsensä herra. Toisaalta tästä voisi myös vetää johtopäätöksen, että oikeus päättää elämästään ja kuolemastaan kuuluisi automaattisesti hyvään elämään. "Kuoleman estämisessä on menty liiallisuuksiin. Potilaan tahdon vastaisesti pitkitetään kärsimistä ja kuolemista. Elämän rajallisuus on hyväksyttävä." Näin sanoo terveydenhuollon tohtori Markku Myllykangas 3.2.2006 Mediuutisissa julkaistussa voimakkaasti eutanasiaa puolustavassa artikkelissaan "Laki eutanasiasta ja heti!" Artikkelin luettuani herää kysymys, että pitääkö kirjoittaja hyveenä kärsimysten lievittämistä millä tahansa keinoin. Yhtäkään kriittistä näkemystä eutanasiasta hän ei nimittäin esitä. Kirjoittaja saattaisi itse myös ajatella Kantilaisen velvollisuusetiikan näkökulmasta; hänhän toivoo eutanasiasta yleistä lakia. Suomen tunnetuimpiin eutanasian vastustajiin kuuluu lääkäri-kansanedustaja Päivi Räsänen. Hänen kirjoituksensa "Eutanasia ÔÇô elämän ja kuoleman kysymyksiä" on luettavissa internetistä (http://www.teolinst.fi/luennot/pr990421.html). Seuraavassa muutamia lainauksia hänen tekstistään. "Lääkärit ovat saaneet niin tiedollisen kuin asenteellisen koulutuksen edistämään ja suojelemaan elämää, eivät tuhoamaan elämää ja tappamaan potilaitaan. Ihmiselämän kunnioituksen periaatteen murtuminen olisi lääkärien kohdalla erityisen vakavaa." Hän myös toteaa, että eutanasialla viestitettäisiin asennetta sairaiden, vammaisten ja masentuneiden ihmisten arvottomuudesta. "Miksi tukisimme vammaisten tai vaikeasti sairaiden ihmisten itsetuhoajatuksia lain muutoksella, kun samalla pyrimme yleisesti ehkäisemään itsemurhia?" Tekstissään Räsänen mielestäni edustaa vahvasti hyve-eettistä näkemystä. Tärkeimpinä hyveinä tässä tapauksessa lienee hänen mielestään potilaiden auttaminen ja ihmisarvon kunnioittaminen. Hän tuo kirjoituksessaan esiin myös kristilliset arvot ihmisarvon perustana, mikä kertoo supernaturalistisesta ajattelutavasta. Kuitenkin lääkärin etiikka, johon tekstissä myös viitataan, edustaa väkisinkin ainakin osittain intersubjektivistista näkökulmaa. Ottaahan lääketieteen etiikka väkisinkin kantaa myös tieteellisiin näkemyksiin ja ovathan tämän etiikan erityisalan normit muotoutuneet aikojen kuluessa lääkäreiden ja muiden alan asiantuntijoiden pohdintojen tuloksena. Oma näkemykseni eutanasiaan on melko kielteinen. Mielestäni ihmisarvo on sinällään asia jota tulee kunnioittaa. Tässä mielessä olen itsekin hyve-etiikan kannattaja; lääkärin tulee auttaa potilasta parhaan taitonsa mukaan. Potilaan tarkoituksellinen surmaaminen ei lainkaan vastaa käsitystäni hyveellisestä lääkäristä. Sen sijaan tilanteen ollessa toivoton pitäisi mielestäni jokaiselle potilaalle taata oikeus hyvään oireita lievittävään hoitoon eli tehokkaaseen kivun ja pahoinvoinnin lievitykseen. Jos itse joutuisin tekemään päätöksiä vaikkapa hoitojen lopettamisesta, tukeutuisin ehkä enemmän tekoutilitaristiseen ajatusmalliin, mahdollisimman suureen hyötyyn ja vähäisiin haittoihin. Eutanasiakysymyksen pohtimisen sijasta mielestäni tärkeämpää onkin keskittyä viimeisten elinpäivien laatuun ja turhista hoidoista on osattava luopua ajoissa. Erittäin hyvä vaihtoehto onkin hoitotestamentin tekeminen jo ennakkoon. Se helpottaa varmasti lääkärin päätöksentekoa vaikeissa tilanteissa. Hyvällä palliatiivisella hoidolla eutanasia voitaisiin tehdä lähes tarpeettomaksi, sillä eutanasiahan on vasta se kaikkein viimeisin vaihtoehto kun mikään muu ei enää auta, jos sittenkään. Miksei joissain äärettömän harvinaisissa poikkeustapauksissa eutanasiakin voisi olla eettisesti perusteltu ratkaisu, joskin vaikeutena voi tällöin olla se ettei potilas kykene enää kommunikoimaan. Eutanasiaan liittyy kuitenkin monenlaisia ongelmia, kuten sen muodostuminen yleiseksi käytännöksi. Tällöin sairas ihminen voisi kokea jonkinlaista sosiaalista painostusta eutanasiaan. Se ei myöskään tunnu oikein ihmisarvokäsitykseni mukaiselta, siinä väkisinkin tulee mieleen että sairaan tai vammaisen ihmisen ihmisarvo olisikin alhaisempi kuin vaikkapa terveen työikäisen. Tällaisen ajatusmaailman yleistymistä en missään tapauksessa haluaisi nähdä. Aina kuoleman lähestyessä on kuitenkin mielestäni tärkeintä järjestää sairaalle ihmiselle mahdollisimman hyvä saattohoito ja ennen kaikkea ihmisarvoinen kohtelu. Tärkeää on myös kehittää palliatiivista lääketieteen alaa eteenpäin. Käytetään siis parhaan tiedon mukaan niitä keinoja mitä lääketiede pystyy tarjoamaan, muistaen kuitenkin lääketieteen ja elämän rajallisuuden. Lähteet: - Palliatiivinen hoito (Duodecim) - Terveys, arvot ja oikeudet ÔÇô Lääketieteen etiikan kysymyksiä (Pekka Louhiala) - Lääkärin etiikka (Suomen Lääkäriliitto) - Suomen Lääkärilehti 11/2006 - www.mediuutiset.fi - www.exitus.fi (Exitus ry on suomalainen eutanasian laillistamista puolustava järjestö)