Kotiaine.com Ei elämää vaan koulua varten.    Ohje   Haku   Käyttäjälista   Käyttäjäryhmät   Rekisteröidy   Käyttäjätiedot   Kirjaudu sisään tarkistaaksesi yksityiset viestit   Kirjaudu sisään  Tietokonepelit          Kotiaine.com Foorumin päävalikko -> Yleinen keskustelu Näytä edellinen aihe :: Näytä seuraava aihe   Kirjoittaja Viesti Habeas corpus Addikti Liittynyt: 16 Maa 2006 Viestejä: 710 Paikkakunta: Helsinki Lähetetty: Kes Huh 12, 2006 11:01 pm    Viestin aihe: Tietokonepelit Suoraan kysymykseen suora vastaus: Pelaatko tietokonepelejä? Itse pelasin pentuna paljonkin, legendaarisella Commodore 64:llä tietenkin. Waretettuja pelejä oli ihan älytön kasa, ei kuitenkaan koskaan liikaa. Varsinkin urheilupelit koituivat monen joystickin kohtaloksi. Myöhemminkin pelailin vielä suhteellisen aktiivisesti, ensin 16-bittisellä Segalla ja sittemmin PC:llä näitä klassikoita, Duke Nukem 3D:tä, Civilizationia, Master of Orionia, Dune II:a ja sellaisia. Sittemmin seurasi pitkä suvantokausi, jona en juuri pelannut. Viime vuosina olen taas antanut houkutella itseni joidenkin pelien pauloihin. Colin McRae Rally 2.0:aa tuli pari vuotta takaperin jyystettyä niin maan mahdottomasti, samoin Close Combat III-sotapeliä. Juuri nyt olen pahimmalla mahdollisella tavalla addiktoitunut Hearts of Iron 2:een, joka on raskaahko sotastrategia, jossa johdetaan vapaavalintaista kansakuntaa toisen maailmansodan aikana. Pentele, tuohon saa helposti uppoamaan tuntikausia per sessio ja peli on vielä niin monimutkainen, että sen kestoa on vaikea ennustaa. Usein tulee ajateltua 'lopetan, kunhan valtaan ensin tuon kaupungin' - ja sitä valtausta tehdään sitten vähintään pari tuntia. Vuodesta 1936 vuoteen 1947 pelaaminen vaatii helposti päiväkausien työn ja sen kun voi tehdä vielä millä tahansa maalla niin.. No, onneksi tilanteeni on sentään yhä parempi kuin eräällä kaverillani, joka on pahasti Guild Wars-nettiroolipeliin koukussa. Viimeksi kun kysyin, oli pelattuja tunteja kasassa jo yli 1000 - eli 125 kahdeksan tunnin työpäivää eli n. 25 työviikkoa eli puolen vuoden työt. Huh. _________________ No matter where you are... Everyone is always connected. If you aren't remembered... Then you never existed. Takaisin alkuun Tohtori Pelottava hikipinko Liittynyt: 19 Maa 2006 Viestejä: 513 Lähetetty: Sun Huh 16, 2006 7:57 pm    Viestin aihe: Minäkin pelasin ala-asteaikoina Kuusnelosella, lähinnä jotain hyppely- ja räiskintä- ja mätkintäpelejä mitä nyt silloin saatavilla oli. Meillä maaseudulla ei tuota warettamista niin ollut, meillä oli pikemminkin semmoinen kulttuuri että lainailimme pelejä keskenämme eräänlaisena vaihtokauppana - lainaa sä mulle toi, niin saat vastineeksi ton. Jotkut pelit olivat tietty suositumpia ja niitä vastaan sai lainattua melkein mitä vaan, kun taas joitain ei kelpuuttanut kukaan. Kopioiminen tuli kuvioihin vasta levyasemien myötä, ja niitä tuli minun kaveripiiriini aika myöhäisessä vaiheessa. Oli siinä sitten semmoinen kausi, että kaikilla oli hirveät pinot lerppuja ja satoja kopioituja pelejä joista suurinta osaa oli kokeiltu kerran tai kaksi, mutta aika pian sen jälkeen Kuusnelonen meni pois muodista ja kaikki ostivat Amigan. Minulle se pelaaminen oli pitkään aika satunnaista, vaikka kieltämättä koneen ääressä tuli aika paljon istuttua. Jotain tekstiseikkailuja jaksoin joskus vääntää yötä myöten, mutta kasettiasemalle ei oikein saanut sellaisia pelejä jotka minusta vaikuttivat kaikkein kiinnostavimmilta. Rooli- ja seikkailupelit kiehtoivat sen perusteella mitä jostain Mikrobitistä luin, mutta niitä oli Kuusneloselle aika heikosti muutenkin eikä ainakaan kasettiversioina. Levyaseman mukana ostin sellaisen klassikon kuin Ultima V, enkä sitten Kuusnelosella paljon muuta enää pelannutkaan. Kaverit eivät oikein tajunneet semmoista tikku-ukkopeliä, koska siihen aikaan piti peleissä olla hienot grafiikat ja hyvät musiikit ja sämplättyä puhetta (kuten sanottu, Amiga oli silloin muodissa), mutta minä jaksoin sitä Ultimaa hakata niin kauan että jossain vaiheessa aloin jo ajatella pelin komennoilla. (Pistin huoneeseeni valot päälle ja huomaamattani ajattelin "Ignite", millä komennolla pelissä sytytettiin soihtu. ) Se oli semmoinen herätys, että nyt voisi ehkä pitää vähän taukoa. Kuusnelosen jälkeen meille ostettiin 286-PC, koska minusta tuntui että PC:lle oli enemmän kiinnostavia pelejä kuin Amigalle, ja muutenkin se jatkuva Amigan hehkuttaminen vitutti minua. (Joskus nettisivuillani muisteloin, että "tuntui kuin Amiga 500:n kylkiäisenä olisi jokaiselle ostajalle annettu ämpärillinen kusta, jonka sai sitten kaataa päähänsä".) Tämä tapahtui muistaakseni jossain ala-asteen ja yläasteen vaihteessa, ja kaikennäköisiä roolipelejä minä sitten lähinnä pelasinkin koko teini-ikäni, vaikka ei niistä mitään erityisiä nimikkeitä ole mieleen jäänyt. Aika suuri osa oli jotain AD&D-pohjaisia ja jälkeenpäin ajatellen aika kökköjä virityksiä. Jotain Sierran seikkailupelejä taisin kopsia kavereilta, mutta ne olivat lähinnä ärsyttäviä. Lucasfilmin pelit olivat parempia, varsinkin ensimmäinen Monkey Island (jota tosin taisin pelata Kirvesnallen piirtäjän Amigalla, koska kellään tutulla ei ollut PC-versiota). Kun menin lukioon, kaikki Amigan omistajat ostivat 386-PC:n ja alkoivat pelata jotain Wing Commanderin tapaisia pelejä, jotka eivät minun koneessani olisi pyörineet (edelleen tärkeintä oli hieno grafiikka ja sämplätty puhe - siihen aikaan se puhe oli vielä ihan ihmeellinen juttu, kun taas nykyään sitä löytyy jokaisesta pelistä ja lähinnä saa manailla ääninäyttelyn surkeutta). Ne eivät minua kiinnostaneet, ja vaihdoin uudempaan koneeseen (siinä vaiheessa se oli sitten jo 486) vasta kun roolipelitkin alkoivat vaatia kovempaa myllyä. Ratkaiseva tekijä taisi olla Ultima Underworld, joka muuten on parhaita pelaamiani roolipelejä ja ihan kelpo peli edelleen jos karkean grafiikan kestää. Sitten tuli Doom, jonka ensimmäinen shareware-episodi oli jotain ihan uskomatonta vaikka peli nyt sinänsä oli pelkkää räiskyttelyä. Mutta olihan se siihen aikaan uutta ja ihmeellistä, vastaavia pelejä taisi ennestään olla vain Wolfenstein 3d (mainio peli toki sekin) ja Doom oli kaikkine valoefekteineen ja irvokkaine hirviöineen ihan oikeasti pelottava. Äkkiä se sitten kulutti itsensä loppuun, eivätkä seuraavien episodien Helvetti-visiot silvottuine ruumiineen enää jaksaneet säväyttää. Lukion loppua kohti alkoi pelaaminen jotenkin hiipua. Vielä yläasteella olin ostellut alkuperäisiä pelejä PC:lle useamman vuodessa, mutta hiljalleen se meni siihen ettei jaksanut vaivautua edes kopioimaan mitään. Oli siinä loppuvaiheessa jotain klassikkoja vielä, Betrayal at Krondor ja UFO ja mitä näitä nyt olikaan, alkuperäistä Civilizationiakin koitin jossain vaiheessa vääntää. Mutta purkit ja kirjoittaminen (ja toisaalta tytöt ja dokaaminen) alkoivat kiinnostaa enemmän. Minähän olin pitkään pahasti ajastani jäljessä, minulla oli se sama 1990-luvun alussa ostettu 486 (käyttöjärjestelmänä Dos 5.0) vielä muistaakseni vuonna 2001 enkä ollut edes nettiyhteyttä koskaan hankkinut. Ihan hyvin se minun tarkoituksiini riitti, kun sillä pääsi purkkeihin ja pystyi kirjoittamaan tarinoita. Syksyllä 2001 menin sitten opiskelemaan, piti sen kunniaksi hankkia ajanmukainen tietokone, ja kerran jossain Anttilassa pyöriessäni aloin miettiä että piru vie, pitäisikö sitä tuosta kokeeksi ostaa joku peli ja katsoa mimmoisia ne nykyään ovat. Ja siitä se sitten taas lähti. Ostelin hirveät läjät erilaisia roolipelejä, lähinnä tosin jostain alennuskoreista, ja aika suuren osan olen jaksanut tahkota loppuun asti. Jossain vaiheessa roolipeli-innostus vähän laantui ja aloin kiinnostua vuoropohjaisista fantasiastrategiapeleistä ("oikeat" strategiapelit minulta eivät ole ikinä oikein sujuneet, mutta nuo tuollaiset tonttu-ukkopelit vaativat sen verran kevyttä strategista ajattelua että minäkin niissä pärjään), ja jotain Disciplesiä, Heroes of Might & Magicia ja Warlordsia (tai siis näiden vanhojen sarjojen uusimpia osia) minä nykyään enimmäkseen pelailen. Jotain ammuskelupelejä, Call of Dutya tai Aliens vs. Predatoria, tulee joskus ihan huvikseen veivattua myös. Roolipelipuolellakin tulee välillä jotain ihan kiinnostavaa vastaan, mutta edellinen kunnolla jysähtänyt peli taitaa edelleen olla julmetun laaja ja vapaamuotoinen Morrowind muutaman vuoden takaa. No, Morrowindin jatko-osa Oblivion minulla oli jo kerran kourassa, mutta sitten kävi ilmi että PC-version painos oli myyty loppuun. Eli ajankäyttöni pelastui ainakin toistaiseksi, mutta jos lähiaikoina katoan foorumilta, minua voi lähteä etsimään jostain Tamrielin kulmilta. Takaisin alkuun Tohtori Pelottava hikipinko Liittynyt: 19 Maa 2006 Viestejä: 513 Lähetetty: Maa Huh 17, 2006 12:33 am    Viestin aihe: Tuli muuten vielä mieleen, että jos miettii jotain tiettyä peliä joka on jäänyt mieleen, niin roolipeleistä se on kyllä ikivanha Dungeon Master, joka meidän kaveriporukassa oli sellainen "kovien miesten kova peli". Sehän oli periaatteessa hyvin simppeli luolaseikkailu, jossa nelihenkisellä seikkailijaryhmällä piti raivata tiensä kymmenkunta kerrosta alemmas ja teilata paha velho (tai ei se sitten lopulta ihan noin yksinkertaista ollut), ja liikkuminenkin oli semmoista ruutu kerrallaan hyppimistä, mutta aikansa mittapuulla siinä pystyi tekemään aika paljon kaikkea vänkää vaikkei sitä nyt ihan mihinkään Nethackiin voi verrata. Dungeon Masterin pelaaminen loppuun asti oli meillä eräänlainen miehistymisriitti, ja kaikkein kovimmat jätkät väänsivät sen alusta loppuun yhdellä hahmolla (yhdelläkin ukkelilla pystyi pelaamaan, vaikka periaatteessa se ei ollut kovin fiksua). Minäkin olen kyseisen suorituksen pari kertaa huvikseni toteuttanut PC-versiolla, vaikka minulla on paljon myöhempien aikojen tuttavia jotka eivät edelleenkään usko moista edes teoriassa mahdolliseksi. Loppujen lopuksihan yhdellä ukolla selviää ihan hyvin, koska kaikki hahmot voi opettaa tekemään kaikkia hommia, ja vaikka inventaariotilan vähäisyys joitain häiritsee, niin eipä yksi ukkeli tarvitse niin paljoa varusteitakaan. Itse asiassa osan pelin ansoista voi jopa väistää yhdellä hahmolla aika helposti, kun siirtelee ukkelia "ryhmämuodostelmassa" paikasta toiseen. Ukkelit kun seisovat neliömuodostelmassa, ja jotkut ansat ampuvat tulipalloja tms. vain joko oikealle tai vasemmalle puolelle neliömuodostelmaa, eli ansoista voi kävellä läpi kun vain tajuaa pistää hahmon oikealle puolelle muodostelmaa. Takaisin alkuun Habeas corpus Addikti Liittynyt: 16 Maa 2006 Viestejä: 710 Paikkakunta: Helsinki Lähetetty: Tii Huh 18, 2006 7:49 pm    Viestin aihe: Tohtori kirjoitti: Minäkin pelasin ala-asteaikoina Kuusnelosella, lähinnä jotain hyppely- ja räiskintä- ja mätkintäpelejä mitä nyt silloin saatavilla oli. Oma suosikkini oli 64:lla oli Sid MeierinPirates!, sitä jopa isäni innostui aikanaan hakkaamaan todella paljon. Monet 64-pelithän olivat juoneltaan yksinkertaisia, mentiin ja ammuttiin/hakattiin niin että joystick anoi armoa. Pirates! poikkesi kuitenkin kaavasta; siinä oli paljon eri tapahtumia ja pelityylin saattoi valita melko vapaasti. Saattoi ryöstää laivoja, rahdata tavaraa kaupunkien välillä, kosiskella pormestarien tyttäriä ja etsiä kadonneita sukulaisiaan sun muuta. Aivan loistava peli. Toinen kova sana oli Defender of the Crown, jossa sodittiin keskiaikaisen Englannin herruudesta. Siinäkin oli valinnanvapautta, pääsi sotimaan ja kehittämään armeijaansa, ampumaan katapultilla linnan muureja mäsäksi ja vapauttamaan kauniita linnanneitoja vankeudesta kiihkeän joystick-miekkailun avulla. Mutta onhan noita hyviä vaikka kuinka paljon, North & South, Bubble Bobble... enpä taida edes aloittaa, ei tästä muuten loppua tule. Tohtori kirjoitti: Rooli- ja seikkailupelit kiehtoivat sen perusteella mitä jostain Mikrobitistä luin, mutta niitä oli Kuusneloselle aika heikosti muutenkin eikä ainakaan kasettiversioina. Levyaseman mukana ostin sellaisen klassikon kuin Ultima V, enkä sitten Kuusnelosella paljon muuta enää pelannutkaan. Itse en oikein noihin hurahtanut, pääosin ehkä siksi, että niitä oli siihen aikaan todella vaikea ymmärtää. Yleensä en keksinyt oikeita komentoja ja pelit muuttuivat äkkiä todella turhauttaviksi. Tai sitten en ymmärtänyt englanninkielisestä juonesta mitään ja päädyin hortoilemaan vähän sinne tänne. Vaikeaa se tosin oli isällenikin, sillä ei hänkään noista tuntunut yrityksistä huolimatta tulevan hullua hurskaammaksi. Ultima VI meillä oli 64:lle, mutta emme koskaan tainneet päästä alkumetrejä pidemmälle, koska juoni (ts. minne pitää mennä) jäi vähän epäselväksi. Deja Vu -niminen dekkaripeli oli lupaava yritelmä, siinä pääsin vähän eteenpäinkin, mutta lopulta sisu ei sitten riittänyt pidemmälle hieromiseen. Tohtori kirjoitti: Kuusnelosen jälkeen meille ostettiin 286-PC, koska minusta tuntui että PC:lle oli enemmän kiinnostavia pelejä kuin Amigalle Meiltäkin jäi Amiga-vaihe kokonaan väliin. Kuusnelosen aikoihin (ja jo sitä ennen) meillä oli 088-PC kirjoituskoneena, jonka aikanaan sitten korvasi tutulta käytettynä ostettu 386. Jo 088:lle oli pari yksinkertaista PC-peliä, joita tuli jonkun verran tahkottua. Voi sitä mustavalkonäytön ja ASCII-grafiikan riemuvoittoa! 386:lla pelivalikoima sitten räjähti ihan toiseen laajuuteen. Lopulta hankin omilla rahoillani 100MHz 486:en, jolla sitten pyöri purkki ja tulipa sillä kaikenlaista pelattuakin. Käyttöjärjestelmänä oli ensin DOS ja sitten legendaarinen OS/2 Warp.. Tohtori kirjoitti: Mutta olihan se siihen aikaan uutta ja ihmeellistä, vastaavia pelejä taisi ennestään olla vain Wolfenstein 3d (mainio peli toki sekin) ja Doom oli kaikkine valoefekteineen ja irvokkaine hirviöineen ihan oikeasti pelottava. Wolfenstein ja myöhemmin sitten Doom loivat kieltämättä ihan uuden peligenren, jonka rooli on ollut todella merkittävä. Mielestäni 3D-räiskinnän kultakausi osui aikaan Wolfensteinistä Duke Nukem 3D:hen; sen jälkeen tuli Quake, joka oli mielestäni paha floppi mullistavalla aidolla kolmiulotteisuudellaan (joka käytännössä tarkoitti rumia grafiikoita ja kankeaa liikkumista). Sen jälkeen jutusta alkoi jo olla uutuudenviehätys poissa, vaikka onhan välillä tapahtunut uudistumistakin: esimerkiksi Max Payne piristi luutunutta pelikenttää mukavasti. Nykyään tuollaisessa pelissä täytyy kuitenkin olla jokin erikoinen jippo, jotta siitä innostuu. Pelkkä räiskintä ei yksinään jaksa viehättää. Tohtori kirjoitti: jotain Disciplesiä, Heroes of Might & Magicia ja Warlordsia (tai siis näiden vanhojen sarjojen uusimpia osia) minä nykyään enimmäkseen pelailen. Nuo ovat ihan hyviä kieltämättä, minunkin kaveripiirissäni Heroes of Might & Magicin vanhempia osia pelattiin aikanaan ahkerasti ja Warlordsin vanhoja versioita pelasin yhden kaverini kanssa vastakkain hänen silloin ajanmukaisella tietokoneellaan. En tiedä, miten tiheästi noista on sittemmin tullut uusia versioita, mutta ainakin aikanaan niiden parissa oli varsin hauskaa. Tohtori kirjoitti: Jotain ammuskelupelejä, Call of Dutya tai Aliens vs. Predatoria, tulee joskus ihan huvikseen veivattua myös. Nuo ovat kyllä hauskimmillaan netissä, kavereiden kanssa pelattiin joskus vuosia sitten AvP 2:a lanissa ja jo kolmella pelaajalla se oli hupaa. Pitäisi ehkä joskus kokeilla jotain Xbox Live -tyyppistä palvelua tai sitten hankkia kunnon mylly ja ryhtyä pelaamaan PC:llä nettipelejä. Valitettavasti vaan noihin menee ikävän paljon aikaa, rahasta puhumattakaan. Ei oikein huvittaisi maksella kuukausittaisia käyttömaksuja plus sitten tietysti ostella niitä sikakalliita konsolipelejä. _________________ No matter where you are... Everyone is always connected. If you aren't remembered... Then you never existed. Takaisin alkuun Tohtori Pelottava hikipinko Liittynyt: 19 Maa 2006 Viestejä: 513 Lähetetty: Sun Huh 23, 2006 10:25 pm    Viestin aihe: Habeas corpus kirjoitti: Oma suosikkini oli 64:lla oli Sid Meierin Pirates!, sitä jopa isäni innostui aikanaan hakkaamaan todella paljon. Toinen kova sana oli Defender of the Crown, jossa sodittiin keskiaikaisen Englannin herruudesta. Nämä ovat molemmat niitä pelejä, jotka kyllä tunnen ja joita olen jopa useasti jonkun kaverini luona katsellut, mutta jostain syystä en niitä ikinä itselleni hommannut. Kumma sinänsä, koska molemmat vaikuttivat sen tyyppisiltä peleiltä jollaisista yleensä tykkään. Mutta se levyasemakausi oli meillä niin lyhyt, ja kulutin sen pääasiassa jauhamalla Ultima V:tä, joten ei varmaan olisi aika riittänyt toiseen yhtä aikaavievään peliin. (Tosin se Defender of the Crown taisi periaatteessa olla suhteellisen lyhyt peli, eli loppu tuli aina vastaan suhteellisen lyhyellä pelaamisella mutta siihen johtavat tapahtumat saattoivat vaihdella hyvinkin paljon.) Tohtori kirjoitti: Rooli- ja seikkailupelit kiehtoivat sen perusteella mitä jostain Mikrobitistä luin, mutta niitä oli Kuusneloselle aika heikosti muutenkin eikä ainakaan kasettiversioina. Lainaus: Itse en oikein noihin hurahtanut, pääosin ehkä siksi, että niitä oli siihen aikaan todella vaikea ymmärtää. Yleensä en keksinyt oikeita komentoja ja pelit muuttuivat äkkiä todella turhauttaviksi. Tai sitten en ymmärtänyt englanninkielisestä juonesta mitään ja päädyin hortoilemaan vähän sinne tänne. Niin, kielitaidon rajathan siinä kieltämättä tulivat vastaan. Toisaalta uskon, että juuri roolipelien ansiosta oma englannintaitoni kehittyi yläasteella ja lukiossa niin hyväksi. Jos kieltä olisi käyttänyt vain koulutehtävissä, se olisi jäänyt aika heikkoihin kantimiin. Tietysti pelien kautta hankittu sanasto oli vähän erikoislaatuista (edelleenkin on vitun vaikea selittää englanniksi asiakkaalle parkkialennuksen perusperiaate, vaikka varmaan osaisin seikkaperäisesti kertoa hänelle miten Sormus viedään Tuomiovuorelle ), mutta se peruskielitaito kuitenkin rakentui juuri niiden pohjalta. Lainaus: Vaikeaa se tosin oli isällenikin, sillä ei hänkään noista tuntunut yrityksistä huolimatta tulevan hullua hurskaammaksi. Ultima VI meillä oli 64:lle, mutta emme koskaan tainneet päästä alkumetrejä pidemmälle, koska juoni (ts. minne pitää mennä) jäi vähän epäselväksi. Ultima VI:n olen nähnyt Kuusnelosella, mutta muistaakseni se oli vähän sekavan oloinen viritys joka suhteessa. Toisaalta noissa Ultimoissa oli aika vapaamutoinen rakenne aina, eli vaikka jonkinnäköinen päätavoite alussa annettiinkin, aika pitkälti sen tekemisen sai kehittää itse. Lainaus: Wolfenstein ja myöhemmin sitten Doom loivat kieltämättä ihan uuden peligenren, jonka rooli on ollut todella merkittävä. Mielestäni 3D-räiskinnän kultakausi osui aikaan Wolfensteinistä Duke Nukem 3D:hen; sen jälkeen tuli Quake, joka oli mielestäni paha floppi mullistavalla aidolla kolmiulotteisuudellaan (joka käytännössä tarkoitti rumia grafiikoita ja kankeaa liikkumista). Sen jälkeen jutusta alkoi jo olla uutuudenviehätys poissa, vaikka onhan välillä tapahtunut uudistumistakin: esimerkiksi Max Payne piristi luutunutta pelikenttää mukavasti. Nykyään tuollaisessa pelissä täytyy kuitenkin olla jokin erikoinen jippo, jotta siitä innostuu. Pelkkä räiskintä ei yksinään jaksa viehättää. Minä olen onneksi pelannut näitä Doomin jälkeen tulleita aika vähän (Wolfenstein tuli kyllä hinkattua läpi moneen kertaan, mutta Doomia taisin alkuinnostuksen jälkeen pelata lähinnä terapeuttisena räiskyttelynä kuolemattomuuden ja loppumattomien ammusten kanssa), joten joku Call of Duty tai Aliens vs. Predator jaksaa viehättää juuri siksi ettei ole mihin verrata. Olen kuitenkin käsittänyt, että juuri Quaken myötä tapahtui ammuskelupelien tasossa jonkinlainen notkahdus. Spritepohjaisia vihulaisia pystyi heittämään ruudulle vaikka kuinka paljon, mutta kolmiulotteiset hahmot veivät enemmän tehoja ja siksi niitä saattoi kerrallaan tulla vastaan paljon vähemmän. Tällöin niiden kestävyyttä täytyi kasvattaa ja aseiden tehoa heikentää, mikä taas teki peleistä tylsiä. Tai näin NNirvi ainakin on asiaa historioinut jälkikäteen, omassa pelihistoriassani tosiaan on Doomin jälkeen aika monen vuoden tauko kun kyllästyin pelaamiseen. Lainaus: Nuo ovat ihan hyviä kieltämättä, minunkin kaveripiirissäni Heroes of Might & Magicin vanhempia osia pelattiin aikanaan ahkerasti ja Warlordsin vanhoja versioita pelasin yhden kaverini kanssa vastakkain hänen silloin ajanmukaisella tietokoneellaan. En tiedä, miten tiheästi noista on sittemmin tullut uusia versioita, mutta ainakin aikanaan niiden parissa oli varsin hauskaa. Heroesista on tulossa viides osa, Warlords menee kai nelosessa nyt. Kummastakin sarjasta minulla on osat 3 ja 4, ja Warlords 2 minulla taisi myös aikanaan olla kopioituna. Heroeseista melkeinpä pidän enemmän, tosin sekin on vähän kiinni siitä kumpia on viimeksi pelannut. Disciples 2 on myös mainio, vaikkakin sitten taas aika erilainen kuin kumpikaan noista toisista sarjoista. Kaikissa noissa tosin on se sama ilmiö, että "vielä yksi kierros" pitää pelata ennen kuin voi mennä nukkumaan tai ryhtyä tekemään jotain tärkeämpää. Takaisin alkuun Habeas corpus Addikti Liittynyt: 16 Maa 2006 Viestejä: 710 Paikkakunta: Helsinki Lähetetty: Sun Huh 30, 2006 9:58 pm    Viestin aihe: Tohtori kirjoitti: (Tosin se Defender of the Crown taisi periaatteessa olla suhteellisen lyhyt peli, eli loppu tuli aina vastaan suhteellisen lyhyellä pelaamisella mutta siihen johtavat tapahtumat saattoivat vaihdella hyvinkin paljon.) Defender of the Crown oli kyllä aika lyhyt, ei siinä muistaakseni ollut edes tallennusmahdollisuutta. Mainitsemasi vaihtelu piti kuitenkin homman kiintoisana. Pirates! oli sitten huomattavasti pidempi, harvoin sitä sai yhdeltä istumalta loppuun saakka - ellei sitten sössinyt todella pahasti. Miten ihmeessä muuten jaksoit hangata sitä Ultima V:a niin kauan? Luulisi, että kun se kerran on läpi niin kiinnostus lopahtaa.. Mutta minulla ei kyllä ole hajuakaan kuinka pitkään noiden loppupään Ultimoiden läpipelaaminen vaati. Tohtori kirjoitti: Niin, kielitaidon rajathan siinä kieltämättä tulivat vastaan. Toisaalta uskon, että juuri roolipelien ansiosta oma englannintaitoni kehittyi yläasteella ja lukiossa niin hyväksi. Itse taisin oppia englannin pääosin televisiota tölläämällä. Tietysti kuusnelosen edessä vietetyt tunnitkin olivat varmaan merkittävästi myötävaikuttamassa, kaikki pelithän olivat englanninkielisiä. Tohtori kirjoitti: Ultima VI:n olen nähnyt Kuusnelosella, mutta muistaakseni se oli vähän sekavan oloinen viritys joka suhteessa. Ainakin levykettä sai olla vaihtamassa aika pirun usein.. Sääli, etteivät kuusneloselle koskaan yleistyneet kovalevy- ja korppuasemat, vaikka molempia olikin. Samoin se 128 kilon muistilla varustettu C128 jäi lähinnä mielenkiintoiseksi kummajaiseksi. Näin nostalgikkona ajattelee, että olisi ollut hauskaa jos sen laitteistopohjan kehitys olisi jatkunut samaan tapaan kuin PC:n. Mutta kaipa nekin nykyään olisivat massojen käyttöön sopeutettuina aika hajuttomia ja mauttomia vehkeitä.. Tohtori kirjoitti: Olen kuitenkin käsittänyt, että juuri Quaken myötä tapahtui ammuskelupelien tasossa jonkinlainen notkahdus. Spritepohjaisia vihulaisia pystyi heittämään ruudulle vaikka kuinka paljon, mutta kolmiulotteiset hahmot veivät enemmän tehoja ja siksi niitä saattoi kerrallaan tulla vastaan paljon vähemmän. Tällöin niiden kestävyyttä täytyi kasvattaa ja aseiden tehoa heikentää, mikä taas teki peleistä tylsiä. Kutakuinkin näin se taisi mennä. Olihan tuo siirtymä tietysti jossain vaiheessa tehtävä, mutta jotenkin ei osannut arvostaa sitä että pelikokemus huonontui pirusti ihan vaan siksi että kuolleiden vihollisten jalat sojottaisivat aina samaan suuntaan. (Spritepohjaisilla vihollisilla toteutetuissa peleissähän oli niin, että tapetut viholliset näyttivät aina olleen kaatuneita pelaajasta poispäin riippumatta siitä mistä käsin niitä katsoi. Joistakin tämä oli tietysti aivan sietämätöntä, että kuolleet muka pyöriskelisivät lattialla sillä tavoin. Minua se ei koskaan haitannut.) Tohtori kirjoitti: Disciples 2 on myös mainio, vaikkakin sitten taas aika erilainen kuin kumpikaan noista toisista sarjoista. Kaikissa noissa tosin on se sama ilmiö, että "vielä yksi kierros" pitää pelata ennen kuin voi mennä nukkumaan tai ryhtyä tekemään jotain tärkeämpää. Minkäslainen tämä Disciples 2 sitten on, joku keskiaikapeli sekin? Heroesissahan oli ainakin ensimmäisissä osissa varsin mielenkiintoisesti yhdistelty hahmopohjaista seikkailua ja armeijoiden välistä sotimista. Siinä oli ikään kuin kaksi peliä yhdessä, siis. Puuttui vain se, että olisi voinut vielä sukeltaa johonkin luolaholviin örkkejä huitomaan.. _________________ No matter where you are... Everyone is always connected. If you aren't remembered... Then you never existed. Takaisin alkuun Tohtori Pelottava hikipinko Liittynyt: 19 Maa 2006 Viestejä: 513 Lähetetty: Maa Tou 08, 2006 12:13 am    Viestin aihe: Habeas corpus kirjoitti: Miten ihmeessä muuten jaksoit hangata sitä Ultima V:a niin kauan? Luulisi, että kun se kerran on läpi niin kiinnostus lopahtaa.. Mutta minulla ei kyllä ole hajuakaan kuinka pitkään noiden loppupään Ultimoiden läpipelaaminen vaati. No, se oli ensimmäinen tuollainen peli jota olin koskaan pelannut, eli pelkästään koko systeemin ja kaikkien mahdollisuuksien ymmärtämiseen meni aikansa. Jonkun aikaa meni jo siihenkin, että tajusin tallentaa tilanteen (eli pitkään vain aloitin homman aina alusta joka ikisellä kerralla - tosimiehethän ei manuaaleja lue ). Paljon oli sitten sitäkin, että vain tutkin sitä maailmaa, pätkin satunnaismonstereita ja keräsin aarteita. Itse pelihän on sinänsä aika äkkiä loppuun juostu, jos vain seuraa pääjuonta, mutta Ultima-pelien kokemussysteemi oli sellainen, että maksimitasojen kerääminen kesti aika kauan. Ja paljon vain kiertelin ja tutkin sitä maailmaa, seurasin ihmisten päivärutiineja jne., kun se oli silloin niin ihmeellistä. (Tosin nykyroolipeleistä vasta Oblivionissa taitaa olla sellainen vastaava systeemi kuin vanhoissa Ultimoissa, eli että kaikki pelihahmot menevät päivisin töihin ja iltaisin nukkumaan jne. Jossain vaiheessa tuli sellainen trendi, että "uskottavuus" tarkoittaa näyttävää grafiikkaa, ja fotorealistiset hahmot sitten vain seisoa jököttävät paikoillaan yötä päivää.) Lainaus: Minkäslainen tämä Disciples 2 sitten on, joku keskiaikapeli sekin? Heroesissahan oli ainakin ensimmäisissä osissa varsin mielenkiintoisesti yhdistelty hahmopohjaista seikkailua ja armeijoiden välistä sotimista. Siinä oli ikään kuin kaksi peliä yhdessä, siis. Puuttui vain se, että olisi voinut vielä sukeltaa johonkin luolaholviin örkkejä huitomaan.. Disciples on fantasiastrategiaa, mutta siinä on aika erilainen lähestymistapa aiheeseen. Eli armeijan muodostaa yksi "sankari", jolla on maksimissaan viisi yksikköä apuna (tosin maksimimäärän saa vasta kun on kerännyt tarpeeksi kokemusta), ja sekä sankari että yksiköt keräävät kokemustasoja ja "päivittyvät" kovemmiksi. Aika pienen mittakaavan peliä siis. Taistelu on aika simppeliä, eli ukot vain seisovat rivissä ja huitovat toisiaan (tai ampuvat jousella tms., tai heittävät loitsuja, mutta varsinaista liikkumista ei ole). Yllättävän paljon siinäkin silti pääsee taktikoimaan, jo ihan silläkin millaisella kokoonpanolla lähtee liikkeelle (erilaisia yksiköitä on enemmän kuin kerralla mahtuu mukaan, eli saa pähkäillä että otanko nyt jousimiehen vai velhon tällä kertaa) ja mihin järjestykseen tyypit laittaa. Ja kun ainoa tapa saada tehokkaampia yksiköitä on kouluttaa niitä taistelussa, periaatteessa ei ole varaa menettää yhtään yksikköä (kuolleet saa tosin herätettyä henkiin, jos koko osasto vain ei tuhoudu samalla kertaa). Maastossa nimittäin on jonkin verran neutraaleja hirviöitä, joita rökittämällä voi kouluttautua, mutta sellaiset hirviöt joille noviisiyksiköt pärjäävät loppuvat aika äkkiä. Disciplesin hauskana puolena on se, että siinä on neljä (tai no, lisälevyn kanssa viisi) eri "rotua" joilla voi pelata, ja ne vaativat tosissaan ihan erilaisen strategian jokainen. Esim. ihmisillä on pappeja, jotka parantavat yksiköt taistelussa, mutta muilla roduilla ei ole vastaavaa eli hitpointsit pitää palauttaa toisella tavalla (kuskaamalla yksiköt temppeliin parannettaviksi, ostamalla tyyriitä parannusjuomia tms.). Sitten taas vaikkapa demoneilla on kaikenlaisia pirullisia (heh) erikoiskykyjä, joilla voi vaikka muuttaa vihollisen parhaan soturiyksikön tehottomaksi pikkupiruksi, halvaannuttaa tai ajaa pakoon haluamansa yksikön tms., kääpiöiden taikurit taas antavat kaikkia jänniä bonuksia omille yksiköille ja sitä rataa. Hauska puoli on sekin, että kaiken maastossa olevan (kultakaivokset, taikavoimaa antavat kristallit sun muut) voi "vallata". Periaatteessa riittää, kun valloittaa kaupungin halutun kohteen lähistöltä, jolloin oma valtapiiri lähtee hiljalleen laajenemaan, mutta joka rodulla on erikoisyksikkö joka voi käydä täräyttämässä jonkun sortin toteemipaalun siihen halutun kohteen viereen, ja silloin se pysyy omana niin kauan että toisen puolen vastaava yksikkö käy potkaisemassa paalun nurin (muut yksiköt eivät siihen kykene). Ja nämä valtaajayksiköt sitten taas ovat tosi haavoittuvia, saavat mukaansa vain yhden yksikön turvaksi eli käytännössä ne tuhoutuvat heti joutuessaan taistelukontaktiin. Siinäkin tulee sitten omanlaistaan taktikointia, kun hillutaan vihollislinjojen takana valtaamassa kohteita. Ja semmoista, ihan hauska peli tosiaan. Heroes on sitten taas toisella tapaa hauska, etenkin Heroes 4 jossa sankarit ovat yksiköitä muiden joukossa. Aiemmissahan oli se vähän tylsä juttu, että sankari vain seisoo taistelukentän laidassa huutelemassa komentoja yksiköille, eli periaatteessa piti aina tuottaa suht' iso armeija ennen kuin kovastakaan sankarista oli hirveästi hyötyä. Tämä oli toki realistisempaa, mutta Heroes 4:ssä on tavallaan hauskaa kun 20+tason sankarilla (tai tällaisista sankareista kootulla armeijalla) voi ihan huoletta rökittää jotain tuhansien örkkien laumoja, lohikäärmeitä ja muita örmelöitä. Vähän niin kuin klassisissa roolipeleissä. Ja nelosessa on hauskasti aika erityyppisiä skenaarioita kampanjoissa, välillä tosiaan mennään pelkällä sankariporukalla luolaholvissa ja välillä sitten taas ohjataan tuhansien mömmelöiden armeijoita. Ja ihan oikeat juonetkin ne ovat jaksaneet skenaarioihin vääntää kaikkine välinäytöksineen ja päähahmojen välisine suhteineen, vaikka se nyt semmoista peruskaavan mukaista teinifantasiaa tietysti onkin. On se Heroes 3 toisaalta myös hauska peli, siinä taas jotkut asiat ovat fiksumman ja monipuolisemman tuntuisia (esim. on piirityskoneita, kaupunkeihin rakennettavia puolustusvarustuksia sun muita, jotka nelosesta on jätetty pois). Aiempia versioita en sitten olekaan pelannut. (Hauskasti nuo Heroesit muuten käsittääkseni menevät yksiin roolipeli-Might&Magicien kanssa, jotka kanssa olen kolmannesta kahdeksanteen tahkonnut kaikki. Tosin muodostuva kokonaisuus ei ole millään muotoa kovin looginen, mutta on silti hauska törmätä tuttuihin hahmoihin ja tapahtumiin ihan eri yhteydessä.) Takaisin alkuun siideriu Tarkkailuluokka Liittynyt: 29 Mar 2007 Viestejä: 2 Lähetetty: Tor Mar 29, 2007 11:48 am    Viestin aihe: jap juup, mun susikkei NESin zeldat snm smariot. täl hetkel menee nää WoWit snm Steam pelit, mitkään galtsut ei hirv. sytytä=) nintendot on kyllä parhaita, -85 tuo NES pyörii vieläkin. pari sataa tosin korjauksiin=) Takaisin alkuun Habeas corpus Addikti Liittynyt: 16 Maa 2006 Viestejä: 710 Paikkakunta: Helsinki Lähetetty: Tor Jou 20, 2007 3:02 pm    Viestin aihe: Re: jap siideriu kirjoitti: juup, mun susikkei NESin zeldat snm smariot. Itse tutustuin NESiin vain kavereilla. Duck Hunt hienoine pistooleineen oli jossain vaiheessa todella kova sana . Kosketus koneeseen jäi kuitenkin sen verran pintapuoliseksi, että minulla sille ei ole samanlaista merkittävää nostalgia-arvoa kuten vaikka perheen ensimmäisellä PC:llä (ketjussa aiemmin mainittu 088). siideriu kirjoitti: täl hetkel menee nää WoWit snm Steam pelit, mitkään galtsut ei hirv. sytytä=) WoWia en itse ole uskaltanut edes kokeilla, lähinnä sen addiktoitumisvaaran takia. Jos peli ei ole kauhean puoleensavetävä, siihen pettyy. Jos peli taas on erittäin puoleensavetävä, opinnot ja muu elämä jäävät helposti toiselle sijalle. Ei sikäli, kohtuudella pelaaminen on ihan mahdollista, mutta jos muutaman tunnin päivittäin pelaa niin vuodessa-parissa siihen hurahtaa helposti se ketjun ensimmäisessä viestissä mainitsemani tuhat tuntia. Hauskaa puuhaa, mutta välillä iskee se "tämän ajan olisi voinut käyttää paremminkin"-tunne. siideriu kirjoitti: nintendot on kyllä parhaita, -85 tuo NES pyörii vieläkin. pari sataa tosin korjauksiin=) Yllättävän kestäviä vanhat konsolit tosiaan ovat. Itsekin myin Sega MegaDriveni (16-bit) toimivana eteenpäin joskus pari vuotta sitten, kone oli sentään ostettu vuoden 1990 tienoilla. Pieni liikkuvien osien määrä tietysti lisää luotettavuutta aika hyvin, tavallisessa PC:ssä hajoaa helposti joko kovalevy tai joku tuuletin jonka toimimattomuus sitten hajottaa jotain muuta. Vanhoissa konsoleissa prosessoritehot olivat vielä sen verta vaatimattomia, että jäähdytykseen tarvittiin korkeintaan siili. Alkuperäistä aihetta sivutakseni, nyt olen pelannut taas hieman PC:llä nuoruuden ihastustani Panzer Generalia Windows-versiona. Todella hyvä peli. _________________ No matter where you are... Everyone is always connected. If you aren't remembered... Then you never existed. Takaisin alkuun Dive Rehti opiskelija Liittynyt: 20 Maa 2006 Viestejä: 166 Lähetetty: Lau Jou 22, 2007 8:59 pm    Viestin aihe: Enää en ole pelannut, olen ennemminkin koukussa netin keskustelupalstoihin. Tosin kuplapeliä tulee hakattua aina silloin kun haluaa paeta pahaa maailmaa . Giana Sisters ja Sonic the Hedgehog olivat pienenä kovia sanoja. Takaisin alkuun Näytä edelliset viestit: Kaikki viestit1 päivä7 päivää2 viikkoa1 kuukausi3 kuukautta6 kuukautta1 vuosi Vanhin ensinUusin ensin         Kotiaine.com Foorumin päävalikko -> Yleinen keskustelu Kaikki ajat ovat GMT + 2 tuntia Sivu 1 Yht. 1   Siirry: Valitse foorumi Kotiaine.com----------------Yleinen keskusteluKotiaine.com Opiskelu----------------YliopistoLukioYläasteAla-aste Rajoitetut----------------Ghost House  Voit kirjoittaa uusia viestejä tässä foorumissa Voit vastata viesteihin tässä foorumissa Et voi muokata viestejäsi tässä foorumissa Et voi poistaa viestejäsi tässä foorumissa Et voi äänestää tässä foorumissa Powered by phpBB © 2001, 2005 phpBB Group phpBB SEO